— Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. — Ai, siitä olen kuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.
Kauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat sitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta useampaa alustaa vasten..
— Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen, katsoen nuoreen naiseen.
— Hinta, sanoo herra Mc Dean kuivasti.
— 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut Ranskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.
— Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule, lapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään hinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin minulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine. Se on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.
Nuori nainen nauraa.
— Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista uskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota. Sehän on kerrassaan naurettavaa — — —
— Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. — Ajatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat he kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole olleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös murhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.
— Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli ollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä selässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.