— Se on soma aate. Silloinpa nähtäisiin, onko tuo uljas kavaljeeri sisäisesti sitä, miltä hän pinnalta nähden näyttää, sanoi Laurila.
— Mutta millä tavalla se ahtaallepano tapahtuisi? Te ymmärrätte, että tyttö haluaa ruhtinattaren arvonimeä yhtä paljon kuin ruhtinas tytön rahoja, selitti Laurila.
— Tämä merimatka ei ole vielä lopussa, alkoi Vieremä. — Otaksutaan, että ne ennustukset, joista olemme kuulleet puhuttavan, toteutuvat.
— Ettäkö laiva hukkuisi, kysäsi Saarela hätäisesti.
— Hukkuminen ei tietenkään tule kysymykseen, vastasi Vieremä. — Mutta otaksutaan, että laiva törmää jäävuoreen ja saa pienen vuodon.
— Entä sitten, kysyi Laurila.
— Sitten syntyisi laivalla pakokauhu. Vedenpitävät kammiot sulettaisiin kyllä heti ja laiva jatkaisi hiljaisella vauhdilla matkaansa. Mutta minä uskaltaisin melkein lyödä vetoa, että tuo uljas kavaljeeri ei silloin enää niin liehakoisi tuota naista, vaan olisi huolissaan omasta turvallisuudestaan, selitti Vieremä.
Saarela nauroi täyttä kurkkua.
— Veli Saarelan naurussa kuulin minä jotakin ritarillista, sanoi Laurila. — Uskallanpa ennustaa, että tämä mies tuollaisessa tapauksessa näyttelisi tuon ruhtinaan osaa mutta aivan toisella tavalla.
— Melkeinpä soisin tuon ennustuksen toteutuvan, sanoi Vieremä. — Se näet ei merkitsisi laivan hukkumista, vaan makeilevan kavaljeerin lujallepanemista.