— Mutta jos ei ruhtinas olisi millänsäkään, jos ei hän joutuisikaan pakokauhun valtaan, sanoi Laurila.
— Minä tunnen häntä lähemmältä kuin te ja moni muu, nauroi Vieremä. — Joku aika sitten tarjoutui Atlannilla hyvä tilaisuus koetella miehen rohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Laivan potkurinnapa katkesi jostakin syystä. Minä seurasin tuon miehen kasvojenilmeitä ja näin, että hän oli kovan pelon vallassa, vaikka mainittu tapaus ei vielä merkinnyt laivan uppoamismahdollisuutta. Purjeet levitettiin ja niitten avulla päästiin hitaasti liikkumaan Irlannin rannikkoa kohti. Laiva käännettiin näet takaisin.
— Mutta oliko miehellä silläkin matkalla joku lemmitty, kysyi Laurila.
— Oli eräs ranskatar.
— Oliko se kultalintu?
— Nähtävästi. Muutenkos hän olisi sille ollut niin makea?
— No kuinka sitten kävi?
— Hyvin yksinkertaisesti siten, että mies näytteli "heikomman astian" osaa. Naisen oli lohdutettava häntä, vaikka ei edes ollut todellista hätää.
— Kerro enemmän, pyysi Laurila.
— Maihin päästyämme jouduimme taas samaan laivaan ja matkasimme länttä kohti.