Alice istui päivällispöydässä harvinaisen komeasti puettuna. Sininen timantti riippui hänen kaulassaan platinaketjussa. Se kimalteli kuin taivaan tähti. Miljoonamiesten rouvat katselivat tuota tyttöä karsain silmin. He kadehtivat häntä. Muutamat arvelivat, että oli uhkapeliä noin nuoren tytön esiintyä sellaisessa häikäilevässä upeudessa ja komeudessa.
Niitten joukossa, jotka kaukaa ihailivat Alicea, oli Toivo Saarela. Tytön viehättäväisyys näytti lumoavan hänet siihen määrään, ettei hän muistanut pistää montaakaan ruokapalaa suuhunsa.
Niilo Vieremä nautti Saarelan käytöksestä kenties enemmän kuin tämä
Alicen kauneudesta.
— Ei näy ruumis tarvitsevan maallista hyvyyttä sielun herkutellessa, sanoi hän leikillisesti.
Laurilalta pääsi äänekäs nauru.
— Ei tässä joka mies vaan uskaltaisi lähennellä miljoonamiehen tytärtä.
— Niin, ja ruveta ruhtinaan kilpakosijaksi. Laurila nauroi taas ääneensä.
— Ette uskone, mille minä nyt nauran, sanoi hän.
— Minulle tietysti, sanoi Saarela vähän alakuloisen näköisenä.
— Enpä suinkaan, vakuutti Laurila. — Minua naurattaa se seikka, että me uskallamme tässä puhua ääneemme arkaluontoisista asioista. Kun puhumme suomea, ei meitä tässä seurapiirissä kukaan ymmärrä. Täällä ei ole muita suomalaisia matkustajia kuin me.