— Ja sitten on sumu kiusana, sanoi Vieremä.
— Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita vaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme voi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja olette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista, mitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu peittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä mitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun hän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkin täytyy päästä eteenpäin.
— Mutta laki määrää hiljaisen vauhdin sumussa.
— Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole syyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan tutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä on aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä ei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt satamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole koskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on ne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin laivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne vaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka olisi tietänyt tapauksesta kertoa.
— Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä mielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.
— Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon merionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin sairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen meriliikekirjastoa varten. Sen nimi on "Jäävuorionnettomuuksia" ja se sisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella…
— Kertokaa, huusivat herrat yhdestä suusta.
— Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni. — Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että moni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta tämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten lukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva "City of Rome" matkallaan Glasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä. Laiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden kaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500 salonkimatkustajia.
Nämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat lensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat päässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja muutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni vakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli halassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta vedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita vaaroja kohtaamatta satamaan.
Kaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen törmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi höyrylaiva Arizona, joka "Great Easternin" jälkeen oli sen ajan suurin laiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t Johnista. "Arizona" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli kauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät vuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea pakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan niistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat rynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää kauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että laiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat tyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä työhön laivan irrottamiseksi jäistä.