Merkillisin oli kumminkin höyrylaiva "Portian" seikkailu. Tämä oli Newyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko huvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla liikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi suunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja pituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen, joista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin läsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät kapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä oikein tarkasti.
Kapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti. Mutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu. Samassa silmänräpäyksessä raapasi "Portia" johonkin esineeseen. Kuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi. Kuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen jäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta, nosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt ryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin se työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva jäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään vahinkoa.
On monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret ovat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen ne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen prikin "Vaillantin" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys oli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui pimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti henkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen ja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen jullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa, juomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.
Aamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan. Laivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena päivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun. Heidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet heidän vaatteensa.
Kolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja koettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana yönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä tapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin eräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3 puolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.
Haaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin S:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet, että ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä jäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.
— Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun kertoja oli lopettanut puheensa. — Tuntee oikein voivansa pahoin. Mitä, jos Titanic — — —
— Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. — Ei ole vielä kuultu, että jokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen pääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän eteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaara voi olla tarjona.
— Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun, pyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla koetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla tavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole kiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi kysymyksessä?
— Kysykää herra Ismayltä, sanoi joku.