— Odottakaa, kun päästään Newyorkiin, puhkui nainen.
— Ei ole mitään takeita siitä, että saatte käydä sinne merenpohjaa myöten, huusi eräs miehenääni. — Pois tieltä! Ei tässä nyt mahtavuus auta.
— Mutta ettekö te, senkin aasi, tiedä sen vertaa, ettei "Titanic" voi hukkua, huusi ylpeä nainen.
— Pois tieltä vaan, huudettiin takaa.
Laurila loi vakavan katseen Vieremään, kuunnellessaan tätä ikävää kinastusta. Vieremä hymyili surunvoittoisesti. Hänen olisi vaan tarvinnut lausua yksi ainoa sana saadakseen tuon ylpeän naisen hirvittävän pakokauhun valtaan, mutta sitä ei hän tehnyt.
Laivan aliosassa oli vesi jo noussut metrin korkealle. Joka sekunti nousi se yhä. Ei kestäisi kauan, kun vesi tunkeutui tulipesiin, pumput lakkaisivat toimimasta ja loppu olisi edessä. Mutta tätä salaisuutta ei Vieremä voinut uskoa kenellekään. Jos hän olisi sen uskonut, olisi suurin osa ihmisistä jo portailla sotkettu kuoliaaksi.
Ollessaan puolimatkalla kannelle tapasi Laurila Saarelan.
— Kuule ystävä, sanoi hän. — Etkö muista sitä pientä tyttöä, joka äitinsä sylissä itki, kysyen, menevätkö he mereen?
— Ai, sitä raumalaista äitiä, joka ei saanut nuorinta poikaansa mukaan, sanoi Saarela.
— Juuri niin. Tuon pojan ennustus on nyt toteutunut. Mutta missä on äiti pikkutyttönsä ja poikansa kanssa?