"Miten selittivät he sen seikan?"
"He tunnustivat, kuten mekin teemme, korkojen ja voittojen ominaisuuden yksityiskapitalismin aikana kokoontua pääomaksi kapitaalisen luokan käsiin, sillä välin kuin toisella puolen suuren kansanjoukon kulutuskyky ei kasvanut, vaan joko väheni tai pysyi ennallaan. Tästä sopusuhtaisuuden puutteesta tuotannon ja kulutuksen välillä seurasi, että vaikeuden edullisesti sijoittaa pääomaa tuottavaan teollisuuteen täytyi lisääntyä sitä mukaa kuin täten käytettävänä oleva pääoma lisääntyi. Kun kotimarkkinat olivat ensin täytetyt tuotteilla ja sitten ulkomaiset markkinat, johti kapitalistien kilpailu löytää tuottavaa sijoitusta pääomalleen, ensin alennettuaan palkat mahdollisimman alhaisiksi, heidät tarjoomaan viimeisestä jälellä olevasta markkina-alueesta kilpaa alentamalla oman voittonsa alimpaan määräänsä, mitä pääoman menettämisen uhalla oli mahdollinen tehdä. Alle tämän hinnan ei pääomaa enää voitaisi sijoittaa liikkeeseen. Siten oli tuotannon lakattava kasvamasta ja tultava asemillaan pysyväksi."
"Tätä siis, kuten sanoit, yhdeksännentoista vuosisadan taloustieteilijät itse opettivat puhuessaan voittojärjestelmän lopputuloksesta?"
"Juuri niin. Voisin luetella heidän huomattavimmista kirjoistaan koko joukon kohtia, joissa ennustetaan tällaista asiaintilaa, joka itse asiassa ei vaatinutkaan mitään profeettaa sitä tietämään."
"Miten lähellä oli maailma — se on luonnollisesti ne kansat, joiden teollisuuden kehitys on kauimmaksi ehtinyt — tätä asiain tilaa, kun vallankumous tapahtui?"
"Ne olivat aivan sen partailla. Taloudellisesti enimmän kehittyneet maat olivat jo yleensä täyttäneet kotimarkkinansa ja taistelivat epätoivoisesti lopuista ulkomaanmarkkinoista. Korkomäärä, joka osotti mihin määrään pääomaa oli liiaksi, oli laskeutunut Englannissa kahteen prosenttiin ja Amerikassa oli kolmenkymmenen vuoden kuluessa laskeutunut seitsemästä ja kuudesta prosentista, viiteen, neljään ja kolmeen prosenttiin ja oli laskemassa joka vuosi. Tuottelias teollisuus oli melkein pysähtynyt ja jatkui puuskauksittain. Amerikassa alkoivat palkkatyöläiset muuttua täydelliseksi köyhälistöksi ja maanviljelijät olivat muuttumassa vuokralaisiksi. Itse asiassa olikin se juuri näiden olosuhteitten aiheuttama yleinen tyytymättömyys yhdessä vielä pahemman tulevaisuuden aavistuksen kanssa, joka lopulla nostatti kansan yhdeksännentoista vuosisadan lopulla välttämättömyyden pakosta hävittämään yksityiskapitalismin mihin hintaan hyvänsä."
"Ja onko minun sitten käsitettävä, että tämä paikallaan pysyvä olotila, jonka voimaan tultua ei enää voinut toivoa lisäännystä tuotannossa, oli astumassa käytäntöön aikana, jolloin vielä suuren kansanjoukon alkuperäiset tarpeet olivat tyydyttämättä?"
"Niinpä juuri. Kansan enemmistön tarpeiden tyydyttäminen ei, kuten jo olemme useasti nähneet, ollut ensinkään tunnustettu tuotannon aiheuttajaksi voittojärjestelmän aikana. Kun tuotanto läheni pysäyskohtaansa, oli kansan kurjuuden lisäännyttävä suoranaisena seurauksena kilpailusta kapitalistien kesken sijoittaa liikaa pääomaansa liikkeeseen. Tätä pannakseen käytäntöön he koettivat alentaa tuotannon hinnan mahdollisimman alhaiseksi ja tämä merkitsi palkkatyöläisten palkkojen ja ensimmäisten tuottajien hintojen alentamista mahdollisimman alimpaan määräänsä, ennenkuin kapitalistien voittojen vähentämistä alettiin ajatella. Mitä entiset taloustieteilijät siis kutsuivat tuotannon paikallaan pysymistilaksi, merkitsi siis yleisen kansan suurimpien kärsimysten yhtämittaista olemassaoloa."
"Se on oikein, Charles; olet sanonut jo kylliksi vapauttaaksesi minut arvelusta, että mahdollisesti olisin tehnyt väärin voittojärjestelmää kohtaan. Nähtävästi ei sitä voi tehdä järjestelmää kohtaan, josta jo sen omat puolustajat ennustivat johtuvan sellaisia tuloksia, kuin olet kertonut. Mitä vielä voitaisiin lisätä siihen kuvaukseen, jonka he antavat näissä ennustuksissa paikoillaan pysyvistä olosuhteista teollisuusohjelmassa, joka tunnustaa olevansa kykenemätön auttamaan parannuksia keskellä alastonta ja nälkään nääntyvää ihmiskuntaa? Tämä oli se tuleva hyvä aika, jonka toiveilla yhdeksännentoista vuosisadan taloustieteilijät lohduttivat työntekijäin kylmää ja nälkäistä maailmaa — aika, jolloin heidän, vaikkakin se oli huonompi kuin koskaan ennen, oli ikuisesti hyljättävä parannuksen toiveet. Ei ole ihmeteltävää sen vuoksi, että esi-isämme kutsuivat niin kutsuttua poliittista taloustiedettä synkäksi tieteeksi, sillä koskaan ei ole löytynyt mustempaa pessimismiä, syvempää toivottomuutta kuin mitä se ennusti. Huonoa olisi todellakin ollut ihmiskunnalle, jos se todellakin olisi ollut tiedettä."