"Niiden olisi todellakin tarvinnut olla sangen suuria kaupunkeja", vastasi tohtori, "jos kysymyksessä olisi ollut nuorisomme korkeamman kasvatuksen luovuttaminen niiden haltuun, sillä joka vuosi yliopistollista arvoa meillä ei anneta vain tuhansille ja kymmentuhansille, joilla luvuilla teidän korkeakoulunne läpikäyneitä laskettiin, vaan miljoonille. Siitä syystä — se on, kysymyksessä olevan lukumäärän vuoksi — meillä ei voi enää olla mitään korkeamman kasvatuksen keskuksia yhtä vähän kuin teillä alkeiskasvatuksen. Kullakin yhteiskunnalla on yliopistonsa aivan samoin kuin ennen yleiset koulut, ja kullakin on niissä enemmän oppilaita lähistöltään kuin mikään teidän suurista yliopistoista saattoi vetonuotallaan koota kaiken maailman ääristä."
"Mutta eikö erikoisten opettajain maine houkuttele oppilaita erikoisiin yliopistoihin?"
"Siitä asiasta suoriudutaan helposti", vastasi tohtori. "Telefooni- ja elektroskooppijärjestelmämme täydellisyys antaa tilaisuuden nauttia minkä opettajan opetuksia tahansa miltä välimatkalta tahansa. Suosittu opettaja luennoi miljoonille oppilaille kuiskaillen, jos hänen äänensä on sortunut, paljon helpommin kuin kukaan teidän professoreistanne saattoi puhua viisikymmentä oppilasta käsittävälle luokalle, vaikka oli selvä-äänisenä."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "sivistyksessänne ei ole mitään kohtaa joka näyttää avaavan niin monia mahdollisuuden näköaloja ja ratkaisevan ennakolta niin monia mahdollisia vaikeuksia yhteiskuntajärjestelmänne järjestämisessä ja toiminnassa kuin tämä sivistyksen yleisyys. Minun täytyy sanoa ettei mikään mikä on järkevätä näytä mahdottomalta yhteiskunnan oikomistiellä, kun kerran te olette sen olomuodon omaksuneet. Minun omat aikalaiseni täydelleen tunnustivat teoriassa, kuten tiedätte, kansan kasvatuksen tärkeyden, jotta hyvä kansanvaltainen hallitus olisi voitu toteuttaa; mutta järjestelmämme, joka vain opetti kansan joukot tavailemaan, oli todellakin narripeliä nykyiseen kansalliseen kasvatukseen verrattuna."
"Ehdottomasti niin", vastasi tohtori. "Kasvatuksen peruste on taloudellista laatua, se kun vaatii oppilaan ylläpitoa ilman taloudellisia tuloja kasvatusaikana. Jos mieli kasvatuksen tuottaa tuloksia, täytyy sen ajan kestää lapsuusvuodet ja nuoruutta ainakin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti. Se vaatii sangen suuria kustannuksia, joita tuskin yhdet vanhemmat tuhannesta saattoivat kestää teidän päivinänne. Valtio sen tietysti olisi voinut ottaa osalleen, mutta silloin olisi rikkaitten täytynyt avustaa köyhäin lapsia, eivätkä he luonnollisesti sellaisesta tahtoneet kuulla puhuttavankaan, ainakaan kasvatuksen alkeisasteiden yläpuolelle. Ja vaikkakaan ei asiassa olisi ollut rahakysymystä, olisivat rikkaat, jos toivoivat voivansa valtaansa säilyttää, olleet hulluja, jos olisivat heidän likaisia töitään suorittamaan määrätyille joukoille varanneet sivistystä joka heistä olisi tehnyt yhteiskunnallisia kapinoitsijoita. Näistä kahdesta syystä teidän talousjärjestelmänne oli aivan mahdoton mitään nimensä arvoista kansallista kasvatusjärjestelmää ylläpitämään. Toiselta puolen taloudellisen tasa-arvoisuuden ensimmäinen vaikutus oli samallaisten kasvatuksellisten etujen varaaminen kaikille ja vielä paraitten minkä yhteiskunta voi aikaan saada. Vallankumouksen historian mieltä kiinnittävimpiä lukuja on se joka kertoo miten heti uuden järjestyksen voimaan astuttua nuoret miehet ja naiset alle kahdenkymmenen ikävuoden, jotka olivat työskennelleet pelloilla ja tehtaissa ehkä lapsuudesta asti, jättivät työnsä ja tulvivat takaisin kouluihin ja opistoihin niin pian kuin tilaa heille voitiin valmistaa, jotta olisivat mahdollisimman paljon voineet korjata varhaisia tappioitaan. Kaikki yksimielisesti nyt ymmärsivät että kasvatus oli taloudellisesti tehty kaikille mahdolliseksi, että se oli suurin uuden järjestyksen tuottama anti. Kirjoista selviää myös ettei vain nuoriso, mutta miehet ja naiset ja vanhemmatkin, jotka olivat kasvatuksellisia etuja vaille jääneet, käyttivät kaiken teollisuusvelvollisuuksistaan vapaan aikansa täyttääkseen mahdollisuuden mukaan varhaisemman elinaikansa puutteita, jotta heidän ei liian suuresti olisi tarvinnut hävetä nousevan sukupolven läsnäollessa joka kokonaan oli oleva korkeakoulun läpikäyneitä.
"Puhuaksemme kasvatusjärjestelmästämme nykyisessä muodossaan", jatkoi tohtori, "tahdon varottaa teitä siitä mahdollisesta erehdyksestä että luulisitte yhdenkolmatta vuoden ijässä päättyvän kurssin päättävän myös tavallisen yksilön kasvatuksellisen opintoajan. Se on päinvastoin vain vaadittava sivistyksellinen minimi jonka yhteiskunta jokaiselle nuorukaiselle vaatii annettavaksi heidän alaikäisyytensä aikana, jotta heistä tulisi vain soveliaita kansalaisia. Me kuitenkin pitäisimme sangen laihana kasvatuksena sitä joka siihen päättyisi. Me arvelemme että yliopistollisen arvon saavuttaminen täysikäisyyden alkaessa merkitsee vain että arvon saanut on päässyt sille ikäkaudelle jolloin hänen katsotaan kykenevän ja olevan oikeutetun täysi-ikäisenä pitää huolta opinnoistaan ilman valtion johdatusta ja pakotusta. Tätä tarkoitusta varten keinoja varatakseen kansa ylläpitää laajaa järjestelmää jota voitte sanoa oppiarvon saavuttaneitten valittavaksi opintokurssiksi jokaisessa tieteen haarassa, ja nämä ovat vapaasti avoimina jokaiselle elämän loppuun asti niin kauan tai niin lyhyen ajan, niin jatkuvasti tai niin asteettaisesti, niin perinpohjaisesti tai niin pintapuolisesti kuin kukin haluaa.
"Järki ei todellakaan ole mahdollinen monissa tärkeissä opintohaaroissa, halu niihin ei heräjä eikä ymmärrys kykene niitä tavoittamaan, ennenkuin kypsyneellä ijällä, jolloin kuukauden pyrkimyksellä saavutetaan käsitys asiassa minkä omaksumisyritykseen vuosia olisi hukkaan tuhlattu nuoruudessa. Meidän tarkoituksenamme on niin paljon kuin mahdollista lykätä sellaisten haarojen vakava tutkimus oppiarvon saavuttaneiden kouluihin. Nuoren kansan täytyy saada asioista yleinen käsitys, mutta todenteolla heidän elinaikansa ei ole kiinteää ja tuloksellista tutkimusta varten. Jos tahdotte nähdä innostuneita oppilaita, joille tietojen tavoittelu on suurinta elämän iloa, täytyy teidän etsiä heidät keski-ikäisten isien ja äitien joukosta oppiarvon saavuttaneiden kouluista.
"Tietojen elinkautisen tavoittelun tilaisuuksien oikein käyttämistä varten ovat meidän mielestämme elämämme vapaa-ajat, jotka teistä tuntuvat niin pitkiltä, aivan liian lyhyet. Ja ne joutoajat, niin pitkiä kuin ovatkin, puolet joka päivästä ja puolet joka vuodesta sekä koko jälkimmäinen puoli elämästä joka on pyhitetty persoonalliselle käyttämiselle — vieläpä näiden pitkien aikojen lisäyksetkin, yhä suuremmiksi kasvaen jokaisen työtä säästävän keksinnön mukana, jotka ovat varatut elämän korkeampaa käyttöä varten, näyttävät meistä vähäarvoisilta henkiselle kehitykselle, olosuhteilta joita teidän aikananne ei ollut tuskin kenenkään käytettävissä, mutta jotka meidän laitoksemme ovat kaikille varanneet. Tarkoitan sitä rauhan moraalista ilmapiiriä joka johtuu mielen ehdottomasta vapauttamisesta häiritsevistä ankeuksista ja kiduttavasta huolesta oman itsemme ja meille rakkaitten aineellisen toimeentulon suhteen. Talousjärjestelmämme saattaa meidät asemaan jossa voimme seurata Kristuksen oppia, joka niin mahdoton oli teille, olla pitämättä 'huolta huomisesta.' Teidän ei tietysti pidä ymmärtää että koko kansamme on vain tutkijoita ja filosoofeja, mutta ymmärtänette että me olemme enemmän tai vähemmän uutteria ja järjestelmällisiä oppilaita ja koululaisia koko elämämme ajan."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "en muista oletteko koskaan puhunut minulle mitään mikä olisi osottanut täydellisempää ja räikeämpää ristiriitaa teidän ja minun aikani välillä kuin tämä puhtaasti henkisten harrastusten pysyvä ja kasvava kehitys läpi eläjään. Minun aikanani oli kuitenkin vain kuuden tai kahdeksan vuoden erotus köyhän miehen pojan ja onnellisemman nuorukaisen henkisen elämän kestäväisyyden välillä, edellinen oli tuomittu tehtaaseen neljäntoista vanhana, jälkimmäinen läksi opistoon. Jos toisen kehitysaika päättyi neljänteentoista ikävuoteen, niin toisen loppui jotenkin yhtä täydellisesti yhden- tai kahdenkolmatta ijässä. Sen sijaan että opin arvon saavuttamisella hän olisi päässyt tilaisuuteen alkamaan todellista kasvatustaan, merkitsi se tapaus tavalliselle nuorukaiselle opinto-ajan päättymistä ja oli hänen elämänsä vuoksiaika sivistyksen ja tieteitten ja humaanisuuden tietoon. Tässä suhteessa tavallinen yliopistolainen ei koskaan jälkeenpäin omistanut niin paljon tietoja oppiarvonsa saavuttamispäivänä. Sillä heti senjälkeen, ellei ollut rikkainta luokkaa, hänen täytyi suin päin syöksyä liike-elämän melskeeseen ja kilpailuun ja ottaa pesti olemassa olon aineellisten välikappaleiden taistelurekryytiksi. Sortuiko hän vai onnistui, se ei suuria vaikuttanut hänen henkisen elämänsä kuihtumisen ja kääpiöitymisen estämiseksi tai edistämiseksi. Hänellä ei ollut aikaa eikä voinut käyttää mitään ajatusta muuhun. Jos hän sortui taikka tuskin vältti sortumisen, alituinen ankeus hänen sydäntänsä jäyti: ja jos hän onnistui, hänen onnensa tavallisesti teki hänestä tylsäpäisen ja vielä avuttomamman itseensä tyytyväisen aineen orjan kuin jos olisi sortunut. Mitään toivoa ei kummallakaan tiellä ollut hänen mielelleen ja sielulleen. Jos elämänsä lopussa hänen ponnistuksensa olivat voittaneet hänelle hiukan hengityksen tilaa, ei siitä hänen käytettäväkseen ollut, sillä henkiset ja järjelliset osat käytännön puutteessa kuihtuvat eivätkä enää kyenneet vastaamaan tilaisuutta."
"Ja tällaista olemassaolonsa puolustusta", sanoi tohtori, oli niiden elämä joita te piditte onnellisimpina ja menestyksellisimpinä — joiden arveltiin elämän palkinnon voittaneen. Voitteko ihmetellä että me pidämme suurta vallankumousta ihmisen toisena luomisena, etenkin kun se täydellisen mielen ja sielun elämän olosuhteet lisäksi tuotti siihen pelkkään aineelliseen toimeentuloon joka enemmän tai vähemmän kunnollisena oli ollut kaikkien ihmisolentojen, rikkaitten ja köyhien, melkein koko elämä mitä he siihen asti olivat tienneet? Olemassaolon taistelun vaikutus, se kun ehkäsi kokoamishimollaan henkisen kehityksen aikaihmisen elämän kynnykselle, olisi ollut kyllin turmiollinen, vaikkapa taistelun luonne riisi ollut siveellisesti nuhteetontakin. Kun johdumme ajattelemaan että se taistelu ei vain estänyt sielun kehitystä, vaan oli vaikutukseltaan tavattoman turmiollinen siveelliselle elämällekin, ymmärrämme täydellisesti ihmissuvun onnettomat olosuhteet ennen vallankumousta. Nuorisolla on ylevä pyrkimys velvollisuuteen ja oikeuteen ja korkeat unelmat niistä. Se katsoo maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi oleman, eikä sellaisena kuin se on; ja onneksi on ihmiskunnalle, jos yhteiskunnan laitokset eivät loukkaa tätä moraalista innostusta, vaan pikemmin koettaa sitä säilyttää ja kehittää läpi koko elämän. Tämän nykyinen yhteiskuntajärjestys tekee, sen luullakseni voimme väittää. Taloudellisen järjestelmän avulla, joka perustuu kaiken työn teon korkeimmalle siveysopilliselle aatteelle, huomaa nuoriso maailmalle jouduttuaan että se on kaiken moraalin käytännöllinen koulu. Nuorukainen tapaa tarpeeksi tilaa ja ilmaa velvollisuuksissaan ja toimissaan ylevälle innostukselle, jokaiselle epäitsekkäälle pyrkimykselle mitä vain helliä mielii. Hän ei ole voinut muodostaa korkeampaa eikä täydellisempää moraalista kuvaa kuin mikä vallitsee meidän teollisuus- ja jakojärjestyksessämme.