"Nuoriso oli teidän päivinänne yhtä ylevää kuin se on nyt, jo uneksi samoja suuria unelmia elämän mahdollisuuksista. Mutta kun nuori mies pääsi eteenpäin käytännöllisen elämän maailmaan, hän huomasi unelmiansa pilkattavan ja ja ihanteitansa ivailtavan joka käänteessä. Hän huomasi olevan pakotettu, tahtoipa sitten laikka ei, ottamaan osaa elämän taisteluun, jossa menestyksen ensimmäisenä ehtona oli siveysopin ripustaminen hyllylle ja omantunnon äänen tukahuttaminen. Teillä oli eri lausuntotapoja millä kuvailitte sitä prosessia, kun nuori mies vastenmielisesti luopuen ihanteistaan tyytyi innoittavan taistelun olosuhteisiin. Te sanoitte hänen 'oppivan käsittelemään maailmaa sellaisena kuin se oli', 'pääsevän romanttisista lapsellisuuksista', 'tulevan käytännölliseksi' ja sen tapaista. Se todellisesti ei ollut muuta kuin sielun turmelemista. Onko se liioittelua?"
"Se on vain totuutta ja me sen kaikki tiesimme", vastasin.
"Kiittäkää Jumalaa että niistä päivistä on päästy ijäksi. Isän ei tarvitse enää opettaa pojallensa kyynillisyyttä, jotta hän ei elämässä tappiolle tulisi, eikä äidin tyttärellensä maailmallista viisautta suojatakseen häntä ylevältä vaistolta. Vanhemmat ovat lastensa arvoisia ja kykenevät heidän kanssansa liittoutumaan; siten meidän mielestämme ei ollut eikä voinut olla asian laita teidän päivinänne. Elämä on kauttaaltansa yhtä laaja ja ylevä kuin se näyttää olevan kodin kynnyksellä ikävöivälle lapselle. Täydellisyyden ihanteet, itseuhrauksen, kunnian, rakkauden ja velvollisuuden tuottama innostus ei enää kypsyneempinä vuosina vaihdu halvempiin perustuksiin, vaan jatkuu elämätä elättäen sen loppuun asti. Muistanette mitä Wordsworth sanoi:
"Lapsuudessa taivas meitä ympäröi. Poikaijällämme meihin lankeaa Jo varjot vankilan."
"Jos hän olisi osallisena meidän elämässämme, ei luullakseni hänen olisi tarvinnut lapsuutta ylistää poikuusijän kustannuksella, sillä elämä kohoaa yhä laajemmaksi ja korkeammaksi loppuun asti."
LUKU XXXI.
"EI TÄLLÄ VUORELLA EIKÄ JERUSALEMISSA."
Seuraavana aamuna, jolloin Edithin taas täytyi lähteä velvollisuuttaan suorittamaan, seurasin häntä rautatieasemalle. Seisoessamme junaa odottaen kiintyi huomioni erääseen erikoisemmalta näyttävään mieheen joka astui ulos vasta saapuneesta junasta. Hän näytti yhdeksännentoista vuosisadan kannalta arvostellen noin kuudenkymmenen vuotiaalta ja oli siis luultavasti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen vuotias, se kun oli se arviomäärä jonka olin huomannut tarpeelliseksi uusien aikalaisteni ikää määritellessäni, sillä näinä aikoina ijällisyyden merkit näkyvät myöhemmin. Huomauttaessani Edithille tästä henkilöstä, herätti hän minussa suurta mielenkiintoa, sillä Edith ilmoitti että hän oli Mr. Barton jonka telefoonissa kuulemani saarna niin oli vaikuttanut minuun uuden elämäni ensimmäisenä sunnuntaina, kuten olen kertonut teoksessani "Vuonna 2000." Edith ehti juuri esittää minut ennen junaan astumistaan.
Lähtiessämme yhdessä asemalta sanoin toverilleni, suvaitsisiko hän minun kysyä mitä erikoista uskon lahkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa hän edusti.
"Rakas Mr. West", oli vastaus, "teidän kysymyksenne osottaa että ystäväni tri Leete ei ole luultavasti teille suuria kertonut nykyisestä katsantokannasta uskonnollisiin asioihin nähden."