"Keskustelumme on vain hiukan liikkunut sillä alalla", vastasin, "mutta minua ei ihmetytä saadessani tietää että teidän aarteenne ja tapanne ovat kokonaan toiset kuin minun aikanani. Uskonnolliset aatteet ja kirkolliset laitokset olivat jo sinä aikana kuitenkin niin nopeitten ja perinpohjaisten mullistusten alaisia että varmasti saattoi ennustaa että jos uskonto oli elävä toisella vuosisadalla, oli se tapahtuva aivan toisenlaisten muotojen alaisena kuin koskaan ennen oli tunnettu."
"Olette kosketellut asiata", sanoi seuralaiseni, "joka minulla on mitä suurimman harrastuksen esineenä. Ellei teillä ole muuta, tehtävää, ja haluatte hiukan puhua tästä, ei mikään ole minulle mieluisempaa."
Saatuaan vakuutuksen että minulla ei ollut mitään muuta tointa kuin tietojen rypläileminen kahdennestakymmenennestä vuosisadasta, sanoi Mr. Barton:
"Käykäämme sitten tuonne vanhaan kirkkoon, jonka epäilemättä jo olette tunteneet teidän aikanne jäännökseksi. Siellä voimme mukavasti istua keskustellessamme sellaisessa ympäristössä joka hyvin soveltuu yhteen keskusteluaineemme kanssa."
Silloin huomasin että seisoimme erään viime vuosisadan kirkkorakennuksen edustalla, joka on säilytetty historiallisena muistomerkkinä, ja lisäksi kuten kummakseni havaitsin oli tämä se sama kirkko jossa minun perheeni oli aina käynyt ja minä samoin — se on, silloin kuin kirkossa kävin mikä ei usein tapahtunut.
"Merkillinen sattuma!" huudahti Mr. Barton kerrottuani hänelle tämän; "kukapa olisi sitä saattanut aavistaa? Luonnollisesti uudelleen astuessanne sellaiseen paikkaan joka on niin rikas entisistä muistoista tahdotte olla yksin. Teidän täytyy suoda minulle anteeksi aavistamattoman varomattomuuteni, kun ehdotin kääntymistä tänne."
"Sattuma", vastasin, "on huvittava, vaan ei ollenkaan mieltäliikuttava. Minun aikani nuoret eivät kirkkosuhteitaan tavallisesti kovin vakaviksi käsittäneet. Olenpa huvikseni katseleva miltä tämä vanha paikka näyttää. Astukaamme sisälle kaikin mokomin."
Sisäpuoli oli kokonaan muuttumaton pääkohdissaan siitä viime kerrasta jolloin olin sen seinien sisällä käynyt, toista vuosisataa sitten. Hyvin muistin että se viimeinen tilaisuus oli ollut pääsiäisjumalanpalvelus, jonne olin saattanut muutamia kauniita maalaisserkkuja, jotka halusivat kuulla musiikkia ja nähdä koreuksia. Epäilemättä olivat rappeutumisjäljet vaatineet monia korjauksia, mutta ne oli toimitettu niin että kokonaisvaikutuksen eheys oli säilytetty.
Kulkien pitkin kuorin pääkäytävää pysähdyin perheeni penkin edustalle.
"Tämä, Mr. Barton", sanoin, "on tai oli minun penkkini. Totta on että olen hiukan takapajulla penkin vuokran suhteen, mutta luullakseni rohkenen kutsua teidät istumaan kanssani."