"Tähän aikaan, jolloin taloudellinen hätä pakoitti kansakerroksen teolliseen sotaan ja ennen tyytyväiset maanviljelijät vallankumouksellisiksi, kehittyivät yksityiset rikkaudet äärimmäiseen huippuunsa. Miljoneerit, jotka ennen sisällissotaa olivat tuntemattomia, olivat nyt jo muodostuneet monimiljoneereiksi. Edelleen oli jo lukuisa joukko satojen miljoonien omistajia ja muutamia biljoneereja. Ei tietysti ollut vaikeaa, — eikä kansa sitä sellaisena pitänytkään — nähdä, mihinkä ne rikkaudet, jotka kansa kadotti, joutuivat. Kymmenet tuhannet tavalliset varakkaat katosivat ilmestyäkseen mahdottoman rikkaina. Ja sitä mukaa kuin muutamien aniharvojen rikkaus kasvoi suhdattomasti, laskeusi kansan hyvinvointikurjuuden asteelle.
"Yhteiskunnalliset olot, jotka näin kumosivat entiset taloudelliset olot, olivat siis vallankumouksellisia. Amerikassa ennen sotaa kävi rikkauksien hankkiminen päinsä persoonallisen yritteliäisyyden avulla. Yleisenä sananpartena oli, että oli ainoastaan kolme ajanjaksoa paidan hihasta paidan hihaan. Se merkitsi, että minkä isä kokosi sen poika hävitti ja pojan-poika taas oli ruumiillisena työläisenä. Täten taloudellisten olojen ollen vaihtelevia, oli luokkakannan selviytyminen vaikea. Silloin ei havaittu selvempää pysyväistä työväen, herrasväen tai pääomanomistajain luokka perustetta. Rikkaus ja köyhyys, jouten-olo tai työnteko, katsottiin riippuvaksi etupäässä hyvästä tahi huonosta onnesta eikä luokka-olojen perusteista. Mutta tällainen asema muuttui. Uuden taloudellisen järjestelmän perusteella suuret omaisuudet pysyivät samoissa käsissä. Pelkoa niiden häviämisestä ja toisiin käsiin muuttumisesta ei ollut enempää kuin aatelistolla aatelinimensä katoamisesta. Toiselta, puolen taas tuotanto- ja liikeolojen keskityttyä harvalukuisen kapitalistijoukon käsiin kävi suurelle kansan enemmistölle aivan mahdottomaksi kohota varallisuuteen. Rikkaaksi tulemisen toivo, joka ennen sotaa innostutti ihmisiä toimiin, oli lakannut vaikuttamasta köyhälistöön. Rikkaiden ja köyhien välillä ovi oli tästälähin suljettu. Yhteiskunnallisen turvallisuuden tie oli tukettu rahasäkeillä.
"Luonnollinen heijastus maamme muuttuneista yhteiskunnallisista olosuhteista on nähtävänä uuden luokan tiedesanaluettelossa, joka vanhasta maailmasta on lainattu ja joka heti sodan jälkeen tuli Yhdysvalloissa käytäntöön. Entisen Amerikan ylvästelyn aiheena on ollut, että jokainen täällä maassa oli työmies; mutta nyt me huomaamme että työmies sanaa käytetään yhä useimmin erottamaan köyhää hyvinvoivasta ihmisestä. Ensikerran Amerikan kirjallisuudessa me rupeamme lukemaan alaluokasta, yläluokasta ja keskiluokasta, — kaikki määritelmiä, jotka ennen sisällissotaa olisivat olleet tarkoituksettomia. Mutta tällöin ne soveltuivat niin sattuvasti Amerikan oloihin, ettei niitä voinut olla käyttämättä.
"Tuhlaavainen ylellinen elämäntapa, jolle ei vertoja Europassa voitu löytää, rupesi käymään yleiseksi uusien, ennen kuulumattomien rikkauksien omista jäin keskuudessa. Kultainen loisto, ruhtinaallinen mässäys, ja tuhlaavaisuus kiihoitti yleistä tyytymättömyyttä ja loi valoa eroavaisuudelle, joka vallitsi herrojen ja kansan olojen välillä.
"Samaan aikaan rahakuninkaat eivät olleet kiireisiä salaamaan uskoaan siitä, että kansanvallan päivä oli laskeutumassa ja tasa-arvoisuus oli päättymässä. Kun yleinen mielipide Amerikassa oli kasvanut heitä kohtaan katkeraksi, osoittivat he varsin suorasti vastenmielisyytensä kansanvaltaisille laitoksille. Johtavat Amerikan miljoneerit olivat muodostuneet kansainvälisiksi persooniksi, tuhlaten suurimman osan omaisuudestaan ja ajastaan Europan maissa ja lähettäen lapsensa siellä kasvatettavaksi. Muutamissa tapauksissa pitivät he Europasta siinä määrin, että uhkailivat antautua jonkun Europan maan alamaisiksi. Amerikan suurkapitalistien ylenkatsetta kansanvaltaisia oloja kohtaan ja mielenkiintoa Eurooppaan nähden osoittaa myöskin se, että he naittivat tyttärensä ulkolaisille aatelismiehille. Nähtävästi amerikalaisen miljoneerin tyttärelle ainoastaan sellainen avioliitto on kyllin arvokas. Nämä suurkapitalistit olivat hyvin kekselijäitä raha-asioissa, joten se seikka, että he kiinnittivät miljoonejaan aatelisnimiin, voi ainoastaan todistaa heidän käsitystään tulevaisuudesta, joka heidän mielestään kuului etuoikeutetuille säädyille eikä suinkaan kansalle. He luulivat, että tulevaisuus tulee muodostumaan samanlaiseksi kuin varhainen menneisyys, jolloin harvoilla oli täydellinen valta kansan ylitse.
"Kapitalistien vaikutus poliittiseen hallitukseen liike-etujen saamiseksi, oli hyvin huomattava ja aika ajoin aikaan sai suuria ja vakavia rettelöltä. Sikäli kuin rikkaudet olivat keskittyneet ja yhteenliittyneet, kasvoi rahan vaikutus hallitukseen. Kahdeksannella ja yhdeksännellä vuosikymmenellä raha oli jo itse asiassa hallituksen määrääjä. Tosin määräysvalta oli koetettu verhota, mutta siinä ei suuresti onnistuttu. Ja myöhemmin ei kapitalistiluokka katsonut tarpeelliseksi edes peittää kansalta rahan todellista vaikutusvaltaa hallitukseen nähden. Elleivät kansan nimelliset edustajat olisi alistuneetkaan valvomaan kapitalistien etuja yksinomaan, niin oli kapitalisteilla suuri ja hyvin valittu asiamiesjoukko jokaisessa virastossa heidän etujaan valvomassa. Vähitellen nämä asiamiehet saivat puolivirallisen aseman virastoissa ja sen ajan poliitillisessa koneistossa.
"Hallituksen historia sisältää muutamia muitakin häpeällisiä lukuja lehdillään — lukuja joissa kerrotaan kuinka tänä aikana kunnallis-, valtio- ja kansallislainlaatijakunnat, seuraten ylioikeuksien ja toimeenpanevien viranomaisten esimerkkejä, kilpailivat keskenään maan, etuoikeuksien, kontrahtien ja monopoolioikeuksien tukkumyönnytyksissä ja koko maan rikkauden ja kansan kapitalistiluokan ja heidän jälkeläistensä vallan alaisuuteen saattamisessa. Yleiset maat, joista muutamia vuosikymmeniä sitte toivottiin saatavan pysyväinen, rajaton perintö tulevaisille sukupolville, oli lahjoitettu laajoina alueina suurille syndikaateille ja kapitalisteille, jotka aitasivat ne itselleen tulevaisen ajan varalta, jolloin heidän lapsensa ovat maa-aatelistona ja koko kansa heidän verotuksensa alaisena maaorjajoukkona. Eikä ainoastaan aineellinen kansan omaisuus yksin-omaan joutunut kapitalistiluokan haltuun, mutta kaikki kauppa- ja liikealat ja teollisuudenhaarat olivat joutuneet suurien monopoolien haltuun lainlaatijakuntien myöntämien etuoikeuksien perusteella. Täten tulevilta sukupolvilta riistettiin elämisen ja työnsaannin mahdollisuus. Heille jäi perinnöksi ainoastaan vapaus vaipua kapitalistiluokan nöyriksi ja tottelevaisiksi palvelijoiksi. Vanhoja kuningaskunnan oloja kuvaavien aikakauskirjojen lehdillä tapaa synkkiä kertomuksia, kuinka kuningas, suuttuneena joillekkin alamaisilleen, möi heidät orjuuteen ja heidän omaisuutensa lahjoitti jollekin suosikilleen laiskuudessa ja ylöllisyydessä nautittavaksi. Mutta synkin näistä kertomuksista on kirkas niiden rinnalla, joissa kerrotaan Amerikan kansan yhteisen perinnön, omaisuuden, ja toiveiden enimmän tarjoovalle myömisestä. Asian vieläkin kamalammaksi tekee tietoisuus, että myyjänä esiintyy niin kutsuttu kansanvaltainen valtio, kansallinen ja paikallinen hallitus.
"Erityisemmin tarpeelliseksi oli yläluokalle käynyt mahdollisuus käyttämään hallituksen valtaa mielensä mukaan sentähden, että työläisjoukkojen mieli oli kauheasti katkeroitunut ja hurjistunut.
"Työväen toimeenpanemat työlakot useinkin aiheuttivat niin suuria rauhattomuuksia, ettei poliisivoima kyennyt järjestystä ylläpitämään. Yleiseksi tavaksi kapitalisteille muodostui valtion jopa kansalliseen hallitukseen vetoaminen sotaväen suojeluksen omaisuudelleen ja eduilleen saamiseksi. Siten valtion sotaväen pääasialliseksi toimeksi kehittyi lakkojen lakkauttaminen pistimillä tai kuulilla ja kapitalistien omaisuuden suojeleminen. Vihdoin työväestöllä oli ainoana mahdollisuutena kuolla nälkään tai palata kapitalistien asettamilla ehdoilla takaisin työhön.
"Kahdeksannen vuosikymmenen kuluessa otti valtiohallitus ohjelmaansa sotaväen järjestämisen tälle uudelle käytännölliselle alalle. Kansalliskaarti muutettiin kapitalistien kaartiksi. Koko sotajoukko uudelleen järjestettiin ja sen lukumäärä lisättiin. Sotajoukko harjoitettiin erityisesti ampumaan kapinallista työväkeä. Katuampumaharjoitus — aivan uusi harjoitusala eikä suinkaan mieluinen amerikalaisille sotilaille — astui yleiseen päiväjärjestykseen. Sillä alalla osoitettu taito painoi paljon ylennysasioissa. Kivi ja tiilikasarmeja varustettuina ampumaluukuilla ja suojeltuina kanuunoilla, oli perustettu kaupunkien tärkeimpiin osiin. Muutamissa tapauksissa paikallissotaväki, joka suurimmaksi osaksi muodostui kansakerroksen lapsista ja siis oli myötätuntoinen kansan vaatimuksille ja taistelulle, osotti vastenmielisyyttään työväestön ampumiseen ja verilöylyjen toimeenpanemiseen niin suuressa määrin, että kapitalistit mieluummin kutsuivat avukseen varsinaisia hallituksen vakinaisia, melkoista raaempia ja säälimättömämpiä sotajoukkoja. Vihdoin hallitus kapitalistien toivomuksesta ryhtyi perustamaan sotilasleirejä suurten kaupunkien lähistöllä Näistä leireistä pitivät sotilaat kapitalistien kaupungissa sijaitsevia työmaita ja etuja silmällä. Intiaanisodat olivat jo aikoja sitten päättyneet. Sotilaat, jotka ennen olivat leiritettyinä lännen valtioihin suojelemaan siellä asuvia asukkaita intiaanien hyökkäyksiltä, siirrettiin itävaltioihin suojelemaan kapitalistien etuoikeuksia valkea-ihoisten, hätääntyneiden työläisten vaatimuksilta. Sellainen oli yksityisomaisuuden ja kapitalismin kehitys.