"Mikään, totisesti, ei voinut olla enemmän itsetodistavaa kuin tämän takauksen jyrkkä kristillinen käsite. Sen mukaan ei riittänyt mikään sen vähempi kuin Kristuksen opin kaikkien samanarvoisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja toistensa rakkaudesta yhteiskunnallisella alalla koko laajuudessaan toteuttaminen. Siitä käsityksestä ja syvästä vakaumuksesta oli ensimmäisenä seurauksena halu pikaisesti järjestämään taloudellisesti yhdenvertainen tilaisuus kaikille, sillä se oli ensimmäinen ehto hyvinvoinnille. Joku voinee ajatella, että nimellisesti kristitylle ja yleisesti Uutta Testamenttia lukeneelle kansalle ei kenenkään tarvinnut opettaa näitä asioita, mutta että he heti jo ensi hetkenä niiden ilmettyä ovat käsittäneet, että vallankumouksellisten ohjelma oli yksinkertaisesti yksi valtiollisen ja taloudellisen kultaisen säännön pykälä. Joku olisi voinut sanoa, että välittämättä siitä mitä muut yhteiskunnan jäsenet tekevät, kristityt olisivat heti hyökänneet täydestä sydämmestään ja sielustaan puolustamaan sellaista liikettä. Mutta niin ei ollut asian laita. He olivat hyvinkin hitaita. Ja syynä siihen oli pappien — juuri sen luokan, jonka velvollisuus se olisi ollut — opetus ja opettamattomuus. He opettivat Kristuksen opetusten käytännössä toteuttamista vastaan. Ja kun oli kysymys Kristuksen opetusten käytäntöön asettamiskeinoista ei niistä tämä nimellisesti kristitty papisto puhunut mitään.
"Monet ajanjaksot, aivan kristillisen aikakauden alusta asti ovat kirkot ja niiden pyhät papit kääntäneet selkänsä Kristuksen ihanteelle Jumalan valtakunnan maan päällä toteuttamisesta keskinäisen avunannon ja vuorovaikutuksen lakien perusteella. Antaen ylön ihmisellisen yhteiskunnan uudistamistoiveen toivottomana ja mahdottomana asiana oli papisto ruvennut kansalle opettamaan Jumalan tahdon maan päällä toteutumisen mahdottomuutta. Suorastaan vastustaen Kristuksen ihanteiden sovelluttamista käytännöllisessä elämässä, tuli papisto koko sielustaan vanhojen, kurjien olojen ja niistä hyötyvien valtaluokkien puollustajaksi ja olojen uudistusta vaativien ihmisten kiroojaksi. Europassa papisto oli ollut sankarina etuoikeuksien ja niille edullisten virkavaltaisten järjestelmien puolustamistaistelussa. Se oli siunannut etuoikeudet Jumalan antamina ja laatinut niistä erinäisen lakikirjan ja huoneentaulun. Kaikkia vapautta ja yhdenvertaisuutta vastaan heillä olivat aina valmiit pannajulistuksensa ja kidutustelineensä. Sentähden kuninkaat ja muut hallitsijat havaitsivat papiston paljon käytännöllisemmäksi palvelijakunnaksi kuin sotilaat ja poliisit. Amerikassa vuorostaan, kun kuninkaan oli pakko jättää valtansa kapitalisteille, liittoutui tämä pyhä papisto rahavaltaan. Sen sijaan että se ennen oli saarnannut jumalan kuninkaille yksinomaan määräämästä hallitusvallasta, saarnasi se uudessa liitossaan saman vallan olevan kapitalisteilla, joille Jumala armostaan ja viisaudestaan muka oli antanut maallista tavaraa merkiksi suosiostaan. Kansan käski papisto täydellisesti ja uskossa alistumaan kapitalistien tahdon alaiseksi.
"Kirkon ainainen taipumus olla vallan ja etuoikeuksien puolella jokaisessa taistelussa joka ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta taisteltiin kehittyi yleiseksi ivan esineeksi joten jokaisessa vallankumouksessa ne kadottivat yleisön kunnioituksen ja luottamuksen. Sitä suuremmassa määrin tällöin, kun kansan täydellisen yhdenvertaisuuden ja yksityiskapitalismin oikeuden väliltä taisteltiin, riippui kirkon menettelystä koko niiden tulevaisuus. Jos papit olisivat tehneet erehdyksen asettuen yleiselle mielipiteelle vastakkaiselle puolelle, olisi siitä ehdottomasti ollut seurauksena heille joko osittainen tahi täydellinen häviö — häviö joka olisi merkinnyt heidän valtansa kansan sydänten ja järjen ylitse loppumista. Mutta toiselta puolen taas, jos he olisivat asettuneet yleisen mielipiteen puolelle joka Kristuksen ihannetta käytännölliseen yhteiskunta elämään pyrki asettamaan, olisivat kirkon johtajat kaikista ennen tehdyistä erehdyksistä huolimatta saavuttaneet takaisin menetetyn kunnioituksen ja kansan myötätuntoisuuden. Muutamat, tai paremmin sanoen useat papiston jäsenet huomasivat tämän asian ja koettivat parhaansa mukaan saada ammattikuntansa enemmistöä samalle kannalle. Mutta siinä he eivät onnistuneet. Rahanvalta ja vanhoilliset käsitykset pitivät papiston enemmistöä kahleissa, joten he eivät havainneet kansassa syntyneen henkisen virtauksen puolelle kääntyä ennenkuin se oli liian myöhäistä. Pappien ohella löytyi suuri joukko muitakin oppineita, jotka eivät käsittäneet kansassa ilmenevää ja yhä kasvavaa innostuksen hyökyaaltoa, joka lainehti maailman yli kaikki olot uudistaen ja muuttaen. Mutta näiden oppineiden ryhmien käsittämättömyys ei vaikuttanut kansassa niin suurta vastenmielisyyttä kuin pappien joiden toimena oli ollut saarnata ja opettaa vallankumouksen tarkoittamaa ihmisten tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden kultaista sääntöä. Heiltä vaadittiin etupäässä myötätuntoisuutta liikkeelle joka tarkoitti toteuttaa sen ennustuksen veljellisestä rakkaudesta jota he olivat saarnanneet ja opettaneet.
"Luonnollista oli, että uudistusta tarkoittavat ihmisjoukot olivat kerrassaan vihamielisiä papistolle kahdesta syystä: papisto ei täyttänyt uskonnon eikä ihmisyyden vaatimuksia vastustaen vallankumousta sen sijaan, että sitä olisi tullut auttaa. Silloinen aika synnytti nopeasti jyrkkiä tuomioita, ja etupäässä surkutellen kuin halveksuen ja soimaten nyt arvostellaan sitä seikkaa, ettei papisto osannut asettua oikealle puolelle ja niin ollen kadotti suurimman tilaisuuden kansan kunnioitukseen mitä koskaan on ilmennyt. Miksi asettaisimme kuormaa enää kuorman päälle?
"Vaikka papiston auktoriteetti tiedon lisääntymisen tähden siihen aikaan oli Amerikassa jo suuressa määrin kadonnut, niin yleisesti heidän epäedullinen ja suorastaan vastaan vaikuttava toimintansa kansan yhdenvertaisuuden pyrintöihin nähden vaikutti lamauttavasti kansaan, joten liike ei saanut heti alussa sitä kannatusta jota olisi sopinut kristityltä kansalta toivoa. Mutta sen kannatuksen saaminen oli ainoastaan ajan kysymys. Kansa oli pakoitettu asioista keskustelemaan, jolloin se myöskin yhä suuremmassa määrin asiaan innostui. Suuri uskonnollinen herännäisyys syntyi siten, että kansa keskinäisen kasvatuksen ja olojen vaikutuksen tietä tuli havaitsemaan, että liike, jota papit vastustivat oli puhtain kristillinen liike mitä yksikään Kristuksen opin tunnetuksi tulemisesta laskien, joten kaikkien tosikristittyjen velvollisuudeksi tuli edistää sitä parhaiten voimiensa mukaan.
"Amerikan kansa nähtävästi uskonnollisissa asioissaan oli tietoperäisempi muita maailman ihmisiä. Kristillisyys amerikalaiseen vaikutti hyvin voimakkaasti. Kun kansa tuli havaitsemaan, ettei ihannemaailma ollutkaan mikään vertauskuva ainoastaan, kuten papit sitä olivat nimittäneet, vaan toteutettavissa oleva Kristuksen ennustusten mukainen yhteiskunta, niin ei se voinut pidättää innoitustaan, joka johti vallankumoukselliseen liikkeeseen. Edelleen havaittiin, ettei uuden yhteiskunnan edustajain suunnitelma ja toiminta ollutkaan mikään tyhjä ja kiusaava viettelys, mutta todellisuudessa loistava Bethlehemin tähti, joka kirouksen yön helmasta johti päivän valoon. Tällöin muuttuu vallankumous todelliseksi ristiretkeksi, joka suurimmassa määrin kuin mikään muu ennen ilmennyt ansaitsee sen nimen. Kansa oli tullut siihen varmaan käsitykseen, että uuden yhteiskunnan perustamisella täyttäessään oman toivonsa maan päällä ihanan elämän saavuttamisesta toteuttaisi se myöskin Jumalan korkeimman tahdon. Moisen katsomuksen vallitessa kehittyi vallankumouksellinen innostus uskonnolliseksi. Kuten ennen Kristuksenkin aikoina vastasi kansa uuden ihanan yhteiskunnan puolesta saarnaajille huutamalla: 'Jumala niin tahtoo!' Kukaan ei epäillyt sitä. Siten siis vallankumous kulki eteenpäin moraalisen ja uskonnollisen herännäisyyden kiihottamana."
"Mutta miten kävi kirkolle ja papistolle kansan huomattua heidän sokeutensa ja vääryytensä", minä kysyin.
"Epäilemättä tuntui heistä siltä kuin tuomiopäivä olisi tullut, kun kansa raamatun perusteella heiltä vaati vastausta, minkätähden he olivat raamattua väärentäneet ja salanneet Jumalan ennustukset ja todellisen tahdon. Mutta kansa, joka oli vihdoinkin löytänyt suuren ilon ja onnen ihanassa uskossaan uuteen aikakauteen, ei tuntenut suurempaa katkeruutta heitä kohtaan. Kansa oli ainoastaan tullut havaitsemaan sen tosiasian, ettei kirkkosäädyn johtoon olisi koskaan sokeasti luotettava. Ihmisinä olivat papit yhtä hyviä kuin muutkin. Heidän menettelynsä ei johtunut luonteen pahuudesta, vaan siitä, että taloudelliset vaikuttimet olivat toisenlaatuiset ja vastakkaiseen suuntaan johtavat kuin varsinaisen kansan. Heti herännäisyyden kiivaimmilleen noustessa, liittyi papisto vallankumoustaisteluun. Mutta nyt se ei enää työntäytynyt johtajaksi vaan sensijaan johdettavaksi. He seurasivat kansan tietä kansan mukana.
"Tästä suuresta herännäisyydestä me laskemme meidän uskontomme alkavan — uskonnon, joka on heittänyt syrjään kaikki kaavat ja seremooniat, ahneuden, uskonkappaleet ja pelon sisällisen minuutemme pahuudesta, uskonnon, joka nojaa ihmiskunnan ja Jumalan täydelliselle solidarisuudelle ja tietoisuudelle ihmisen ainaisesta pyhyydestä."
"Minun lienee tarpeetonta kysyä", virkoin tohtorille, "josko vielä mitään väliasteita vallankumousliikkeessä ilmeni ottaen huomioon herännäisyyden synnyttävän suuren ja kaikki tieltään raivaavan voiman."