"Nykyisen yhteiskunnan vallitessa ei kenelläkään ole ajatustakaan puutteeseen joutumisesta paitsi siinä tapauksessa, että hän tahallisesti itse niin tahtoo. Me uskomme, että pelko on heikoin ja samalla kurjin keino yritteliäisyyden aikaan saamiseksi. Me emme tahtoisi sitä taloudelliseksi tekijäksemme vaikkapa siitä yleinen voittokin riippuisi. Jo entisajan kapitalistikin tiesi, ettei kädestä suuhun perusteen mukaan työskentelijä ollut luotettavin ja parhain, vaan, että henkilö, jonka ajatuksissa ainainen puute ja huoli ei kummitellut, oli etevin. Itsekunnioitus ja luottamus antoi henkilölle tarmoa olla etevä alallaan.

"Jos nämä vaikuttimet olivat silloin jo niin tärkeitä, niin ajattelehan, kuinka paljon tärkeämpiä eivätkö ne ole nyt! Entisaikoina kun kaksi työläistä työskenteli yhdessä ja toinen laiskotteli, ei ahkera työläinen siitä kärsinyt, mutta isäntä joka palkan maksoi. Mutta nyt kun kaikki työskentelevät yhteiseen rahastoon, ryöstää laiskottelija kaikkia työtovereitaan. Nyt on sellaisen henkilön, joka työnteossa toisia petkuttaa, paras hirttää itsensä, sillä hän saa osalleen ankaran yleisen halveksumisen.

"Toinen vanhan ajan taloustieteilijäin väitös, että taloudellinen yhdenvertaisuus estäisi henkilöt saamasta ansionsa mukaisen tuloksen, oli yhtä hatara. Luulo siitä, että raha oli ainoa laatu, jolla ihmisen etevyys voitiin korvata, osottaa suurta tietämättömyyttä. Jokainen on nyt paljon suuremmassa määrin varma oman ansionsa mukaisen korvauksen saannista kuin silloin. Ainoa eroitus on vaan siinä, ettei hän saa palkkioksi rahoja. Kuten tiedät, koko yhteiskunnallinen työläisten joukko siihen luettuna myöskin kaikki virkamiehet ja kunniajäsenet, arvostellaan heidän taloudellisessa toiminnassa ilmituomiensa lahjojen ja ahkeruuden mukaan. Kaikki saa arvonsa yhteiskunnalle yleisesti suorittamansa työn ja palveluksen perusteella, joka oli kerrassaan mahdoton asia vanhan yhteiskunnan vallitessa.

"Koko vanhan yhteiskunnan tiedemiesten katsomus oli äärettömän lapsellinen. Luullessaan että korkein arvo voitiin saavuttaa ulkonaisten vaikuttimien kautta. Ihminen on joko kyvytön tai kykenevä. Muutamissa tapauksissa ei tilaisuus eikä mikään ulkonainen vaikutin saa häntä innostumaan. Sitä vastoin toisissa tapauksissa hän on äärettömästi innostunut ja toiminta-kykyinen. Ellei ihmisessä ole sisällistä voimaa ei ulkonainen vaikutin voi liioin häneen vaikuttaa. Paras mitä taloudellinen järjestelmä voi tehdä, on se, että se antaa ihmisille tilaisuuden etsiä edullisia oloja sisäiselle itselleen. Tämän tilaisuuden vanha yhteiskuntamuoto jyrkästi teki mahdottomaksi. Mutta nykyisessä yhteiskuntamuodossa se on ensimmäisiä olemassa olon ehtoja. Tietysti henkilöitä nytkin syntyy sellaisina, etteivät omaa mitään taipumuksia ja ovat sairaloisia laiskoja. Näitä tietysti ei voida auttaa. Mutta ne pois luettuna — ja niitten lukumäärä on mitätön — kaikki muut löytävät innostuttavan alan ja tilaisuuden omille taipumuksilleen. Laiskatkin silti tuottavat yhteiskunnalle niin paljon, että heidän kustannuksensa tulee korvatuksi. Entisen yhteiskunnan aikana olivat miljoonat täysin terveet ihmiset laiskana. Vallankumouksen tapahduttua tämä kuorma katosi yhteiskunnan harteilta."

PELKO SIITÄ, ETTÄ YHDENVERTAISUUS TEKISI KAIKKI SAMANLAISIKSI.

"Tärkeä väite vanhaan aikaan oli myöskin se, että taloudellinen yhdenvertaisuus tekisi kaikki ihmiset samanlaisiksi kaikissa tapauksissa, jolloin yksitoikkoisuus kuolettaisi elämän halun yhden kuukauden kuluttua. Tämä väitelmä on hyvin kuvaava aikakaudelta, jolloin kaikki ihmiset arvosteltiin rahan mukaan. Kun siis esitettiin rahan hävittämistä ihmisten arvon määräämisestä, niin silloin heti oletettiin, että se toimenpide ehdottomasti merkitsi kaiken persoonallisen eroavaisuuden katoamista. Tämä katsomus todellakin on kuvaava sen ajan filosoofiasta, jolloin ihmisiä arvosteltaessa sanottiin, hän on niin monen miljoonan arvoinen. Aivan luonnollista oli, että sellaisissa oloissa elävät ihmiset eivät voineet muuta käsittää, kuin että heidän erilaatuisuutensa riippui pankkisäästöjen erilaatuisuudesta.

"Mutta olkaamme vakavia sen aikakauden suhteen. Heillä tämän kirjan mukaan tuntui oikein vakavasti olleen käsitys, että taloudellinen yhdenvertaisuus tarkoittaisi ihmisten yhdenlaatuisuutta, sillä kun ihmisillä ei olisi eri varallisuussuhteita eri harrastuksia, niin luonnolliset vaikuttimet erilaatuisuuteen luonnollisesti häviäisivät. He eivät huomanneet, että taloudellinen, yhdenvertaisuus, antamalla kaikille vapauden ja tilaisuuden omien kutsumuksiensa mukaisien olojen ja elämäntapojen valitsemiseen, on ainoa todellinen peruste ihmisten itsenäisyyden ja siis toisista eristymisen ilmenemiselle. Vanha yhteiskunta asetti taloudellisten rajoitusten kautta luontaisille taipumuksille jyrkän esteen ja siten pakoitti ihmiset suurimmaksi osaksi muodostumaan samanlaatuisiksi. Sitävastoin nykyinen yhteiskunta olemassa oloonsa ja edistykseensä nähden pääasiallisesti nojasi ihmisten luonteenomaiseen ja itsenäisesti toimitettavaan työhön. Sentähden äärettömän moninainen luonteenominaisuuksien, kykyjen ja tietojen aarre olikin tuloksena. Jokainen on erilainen, oma itsensä, joka vuorostaan eri laatuisuuksineen liittyy yhteen suureen kokonaisuuteen, rikastuttaakseen sitä omilla väriheijastuksillaan."

YHDENVERTAISUUS HÄVITTÄÄ KILPAILUJÄRJESTELMÄN.

"Sitten vastustettiin uutta yhteiskuntajärjestelmää sen perusteella, että se taloudellisen yhdenvertaisuuden kautta hävittää kilpailujärjestelmän ja lakkauttaa olemassa olon taistelun, jotka olivat vanhan katsomuksen mukaan tärkeitä tekijöitä parhaiden tuloksien saavuttamiseksi. Jos vanhan yhteiskunnan puolustajat olisivat väittäneet uutta yhteiskunta järjestelmää vastaan sen perusteella, etteivät ihmiset vielä olleet kypsyneet vastaanottamaan uutta yhteiskuntajärjestelmää, niin ei se olisi ollut niin korkeaa. Mutta kun he tekivät väitöksensä siveyteen ja ihmiskunnan onnistumiseen vedoten, on sen rehellisyyteen vaikeanlainen luottaa. Sillä mitä oli kilpailujärjestelmä muuta kuin surkuteltava taistelu elämän tarpeista, jossa onnistuminen riippui siitä, ettei ollut kylliksi kilpailijoita, ja jos häviölle joutuneiden oli kukistuttava onnistuneiden käskyläisiksi? Tällaisen elämän tarpeiden tähden tapahtuvan taistelun eroituksena taistelusta, jota pyssyjen kanssa toimitettiin itse elämän puolustamiseksi ja ottamiseksi ei ollut mitään tosi eroavaisuutta. Mutta katsokaamme asiaa kuitenkin lähemmin.

"Ensiksikin, myöntäkäämme, että taistelu elämän tarpeista, eli toisin sanoen kilpailu, kaikessa surkeassa raakuudessaan olisi ollut puolustettava, jos se todellakin olisi voinut edellyttää ihmisten kehittymistä paremmaksi. Mutta kaiken kilpailun perustuksena tulee olla tilaisuuksien tasaväkisyys. Oliko se taattu vanhan yhteiskunnan vallitessa? Ei suinkaan. Silloinhan päinvastoin jokaisen toiminnan edellytykset olivat erilaatuiset ja rajoitetut. Rikas luonnollisesti sai suuremmat edut kuin köyhä, sillä olivathan järjestelmät juuri rikkaiden etuoikeuksille nojaavia. Köyhien jo kilpailuun antautuessaan oli havaittava, että he olivat alakynnessä. Suoraan sanoen sangen laajoilla kansankerroksilla ei saattanut olla kysymystäkään mistään tasaväkisestä kilpailusta. Rikkaat omassa keskuudessaan vuorostaan olivat eri asemissa. Toiset olivat väkevämpiä ja toiset heikompia. He taistelivat eri laatuisissa voimasuhteissa toisiaan ja koko kansaa vastaan. Kilpailu siis yksinkertaisesti oli kilpailua ei paremman luonteenominaisuuden ja jalouden voittamiseksi, mutta rikkauksien luomiseksi laajojen kansankerroksien elämän ja onnen kustannuksella. Sellainen kilpailu aina ilmetessään tuotti kurjuutta ja alensi ihmisien moraalia ja ihmisyyttä. Se saattoi heidät raateleviksi pedoiksi, joiden silmämääränä oli liikevoitto. Vanhan ajan Roomalaiset olivat huvitettuja katselemaan taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta he kuitenkin pitivät tarkkaa huolta siitä, että taistelijat olivat tasaväkisiä. Inhoa osotettiin katsojien puolelta kaikkea taistelussa ilmenevää puolueellisuutta ja vääryyttä vastaan.