"Sinulla ei varmaankaan liene heikointa aavistustakaan siitä ruumiillisesta kiusauksesta mitä olen tuntenut käyttäessäni noita hirveitä muumion naamiopukuja", huudahti toverini lähtiessämme talosta. "Ajattelehan että nyt ensi kerran todella yhdessä kävelemme!"
"Varmaankin unohdat", vastasin, "että olemme olleet ulkona yhdessä useampia kertoja."
"Ulkona yhdessä, niin kyllä, mutta emme kävelemässä", vastasi hän; "ainakaan minä en ole kävellyt. En tiedä mikä eläintieteellinen sana sopivimmin kuvaisi sitä tapaa jota noiden säkkien sisäpuolella käytin eteenpäin päästäkseni, mutta kävelemistä ei se ainakaan ollut. Sinua aikasi naiset, näethän, olivat lapsesta pitäen tottuneet sellaiseen kulkutapaan ja epäilemättä kehittyneet koko taitaviksi siinä; mutta minulla ei koko elämässäni ole milloinkaan ollut hameita, paitsi kerran jossain näytelmässä. Se oli ankarinta tointa mitä koskaan olen kokenut, ja epäilen tokko milloinkaan enää osotan sinulle niin vankkaa todistusta kunnioituksestani. Minua ihmetyttää että sinä et näyttänyt huomaavan miten surkeassa tilassa olin."
Mutta jos, tottunut kun olin poimuihin kahlehdittujen naisten käyntitapaan, en ollut huomannut mitään tavatonta Edithin kulussa ollessamme ulkona edellisillä kerroilla, niin keveä sulous hänen kävelyssään ja kimpoava ripeys hänen askeleissaan nyt vaeltaessaan vieressäni osotti hänen olevan urheilijan, lumoavan laadultaan.
Kaiken sen kuvaileminen yksityisseikkoineen mitä sinä päivänä näin matkallani paperin valmistustehtaissa olisi vanhan kertomuksen esittäminen kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoille; mutta enemmän kuin kaikki koneyhteyksien nerokkuus ja vaihtelu vaikutti minuun työn tekijät itse ja heidän työsuhteensa. Minun ei tarvitse selitellä lukijoilleni, minkälaisia suuret myllyt ovat näinä päivinä — korkeita ilmakkaita saleja, seinät tiilistä tai metallista kauniine piirroksineen, palatsien tavoin kalustetut kaikilla mukavuuksilla, koneisto käyden melkein äänettömästi ja kaikki työpaikat jotka jollain tavoin voisivat olla vaarallisia nerokkaitten keksintöjen avulla saatettu mahdollisimman turvallisiksi. Ei minun myöskään tarvitse kuvailla teille näissä teollisuuspalatseissa olevia ruhtinaallisia työn tekijöitä, voimakkaita ja uhkeita miehiä ja naisia hienoine sivistyskasvoineen uurastaen taiteilijan innolla itse valitsemaansa työtä jossa hyöty ja kauneus yhtyvät. Te kaikki tiedätte minkälaisia tehtaanne ovat tätä nykyä; epäilemättä kukaan teistä ei pidä niitä liian miellyttävinä ja mukavina, kun olette sellaisiin tottunut koko elämänne ajan. Te epäilemättä arvostelette niitä ala-arvoisemmiksikin kuin niiden pitäisi oleman, sillä sellainen on ihmisluonne; mutta jos tahdotte ymmärtää, miltä ne minusta näyttävät, niin sulkekaa silmänne hetkeksi ja koettakaa mielessänne kuvitella, minkälaisia olivat puuvilla-, villa- ja paperimyllyt sata vuotta sitten.
Kuvailkaa matalat huoneet, katossa karkeat ja likaiset hirret, seinät paljaista tai valkeaksi maalatuista tiileistä. Kuvitelkaa laattiat niin täynnä koneita jotta tilaa säästyisi, että tuskin jäi työn tekijöille ahtaita solia mistä luikerrella lentäväin teräskäsivarsien ja hankojen lomitse, ja harhaliikunto merkitsi kuolemaa tai ruhjoutumista. Kuvitelkaa ilman tila puhtaan ilman asemasta täynnä hajusekoitusta öljystä ja ruokottomuudesta, pesemättömistä ihmisruumiista ja likaisista vaatteista. Ajatelkaa alituista koneiston rätinää ja räiskettä kuin tuulispään särinä.
Mutta nämä olivat vain näkymön aineellisia asioita. Sulkekaa silmänne kerran vielä, jotta näkisitte sen mitä en minä toivoisi koskaan nähneeni — loppumaton jono naisia, kalpeita, posket lommolla, kasvot elottomat ja typerät, vain kurjuutta ilmoittavat, vaatteet ryysyjä, virttyneitä ja likaisia; eikä vain naisia, vaan laumoittain pikku lapsia, kasvoiltaan surkastuneita ja ryysyisiä — lapsia joiden verestä äidin maito tuskin oli haihtunut ja luut vielä olivat rustoa.
Edith esitti minut erään näiden tehtaiden superintendentille joka oli sievä ehkä neljänkymmenen vuotias nainen. Hän näytti meille hyvin ystävällisesti kaiken ja selitti minulle asioita ja oli sangen harras vuorostaan tietämään mitä minä ajattelin nykyaikaisista tehtaista ja niiden vastakohdista muinaisten päivien tehtaisiin verraten. Luonnolliseni kerroin hänelle että minuun oli vaikuttanut paljon enemmän muutos itse työn tekijäin olosuhteissa kuin mikään uusista käyttökoneista.
"Oh niin", hän sanoi, "tietysti te sanotte niin; sen täytyy todellakin olla painava vastakohta, vaikka nykyiset olosuhteet tuntuvat meistä niin luonnollisilta että unohdamme niiden joskus olleen toisenlaiset. Kun työn tekijät päättävät miten työ on tehtävä, niin ei ole ihmeellistä että olosuhteitten pitäisi oleman mahdollisimman miellyttävät. Toiselta puolen, kun kuten teidän päivinänne yksi luokka, teidän yksityiskapitalistinne, joka ei ottanut osaa työhön, määräsi kuitenkin miten työ oli tehtävä, niin ei ole merkillistä että teollisuussuhteet olivat niin raakamaisia, etenkin kun kilpailujärjestelmä pakotti kapitalistit kiskomaan työn tekijöiltä mahdollisimman paljon työtä mitä halvimmalla hinnalla."
"Tuleeko minun ymmärtää", kysyin, "että kussakin ammatissa työn tekijät itse järjestävät oman toimialansa olosuhteet?"