"Mutta", sanoin, "palkkalainen sai palkkansa, vaan orja ei saanut mitään."
"Pyydän anteeksi. Orja sai elintarpeensa — vaatteet ja asunnon — ja harva palkkalainen oli niin onnellinen että palkastaan enemmän voi saada kuin nämä. Palkkojen kanta, lukuunottamatta uusia maita, erikoisia olosuhteita ja ammattitaitoisia työn tekijöitä, pysyi juuri elämisehtojen tasalla aivan yhtä usein painuen alemmaksi kuin nousten ylemmäksi. Pääerotus oli se että henkiorjan palkan herra käytti hänen elatuksekseen, kun taas palkkalainen sen käytti itse. Tämä oli muutamissa suhteissa parempi työn tekijälle, mutta muissa vähemmän toivottava, sillä itsekkäistä syistä herra tavallisesti piti huolta että 'sielulla', hänen vaimollaan ja lapsillaan oli kylliksi, kun taas työn antaja, jolle ei mitään merkinnyt palkkalaisen henki eikä terveys, ei välittänyt elikö tämä vai kuoli. Milloinkaan eivät olleet orjatalot niin viheliäisiä kuin kaupunkien syrjäsolien vuokrakasarmit missä palkkalaiset asuntoa pitivät."
"Mutta kuitenkin", sanoin, "oli minun aikani palkkalaisten ja henkiorjain välillä tämä jyrkkä erotus: ensinmainittu saattoi lähteä työn teettäjänsä luota milloin halusi, viimemainittu ei voinut."
"Niin, se oli erotus, mutta varmasti sellainen joka ei ollut niin suureksi eduksi palkkalaiselle kuin hänen vahingokseen. Kaikkialla, paitsi tilapäisesti onnellisissa maissa missä asukkaita oli harvassa, olisi työn tekijä ollut todella iloinen, jos olisi voinut vaihtaa oikeutensa lähteä työn antajansa luota siihen varmuuteen ettei hän häntä pois aja. Työn tilaisuuden menettämisen pelko — työpaikan menettäminen — oli painajaisena työn tekijän elämässä, kuten teidän aikanne kirjallisuudesta selvästi näkyy. Eikö niin ollut?"
Minun oli myöntäminen että näin oli asian laita.
"Oikeus lähteä työn antajan luota toisen luo", jatkoi tohtori, "vaikkapa sen liiallisena vastapainona ei olisikaan ollut vastuunalaisuus työn suorittamisen suhteen, oli sangen vähänarvoinen työn tekijälle siihen katsoen että palkkakanta oli jotenkin sama kaikkialla minne hän saattoi mennä, ja vaihdos olisi ollut vain pelkkä valinta eri herrojen persoonallisuuden välillä, ja sekin erotus oli vähäpätöistä, sillä liikesäännöt määräsivät suhteen herrojen ja työn tekijäin välillä."
Kerran vielä tein hyökkäyksen.
"Yhdessä kohden teidän kuitenkin täytyy myöntää palkkalaisella olleen todellista paremmuutta henkiorjan rinnalla. Hän saattoi ansionsa nojalla kohota olosuhteistaan ja tulla itse työn antajaksi, rikkaaksi."
"Varmaankin, Julian, unohdatte että harvoin on sellaista orjajärjestelmää ollut olemassa, jolloin eivät innokkaammat, järkevämmät ja uutterammat orjat olisi voineet ostaa ja ostaneetkin vapauttaan taikka saaneet sen herroiltaan. Vapautetut orjat muinaisessa Roomassa kohosivat tärkeille paikoille ja valtaan aivan yhtä usein kuin synnynnäiset köyhälistön jäsenet Europassa ja Amerikassa pääsivät olosuhteistaan."
Minä en ajatellutkaan vastaamista sillä hetkellä, ja tohtori minua säälien jatkoi: "Vuosisatojen eri katsantokantojen vanha käsitys oli tämä kohta asiassa, jonka esititte palkkalaisten kohoamismahdollisuudesta, vaikka se teidän päivinänne jo oli häviämässä, ja se näyttää meistä koko järjestelmän pirullisimmalta ilmiöltä. Mitä merkitsikään se että tätä toivetta kohoamisesta pidettiin palkkalaistilan tai yleensä köyhän ihmisen olosuhteitten puolustuksena? Se oli samaa kuin olisi hänelle sanonut: 'Ole hyvä orja, ja sinäkin olet saava orjia omistaa'. Tällä kiilalla te erotitte taitavammat palkkalaiset palkkalaisjoukosta ja kunnianhimon nimellä ihannoitte kavalluksen ihmisyyttä vastaan. Kukaan kunnon ihminen ei halua kohota, ellei hän voi muita kanssansa kohottaa."