"Se on aivan nykyaikainen katsantokanta asiassa", sanoi tohtori. "Ajatukseni saan ymmärrettävämpään muotoon puhuessani sellaisen vuosisadan edustajan kanssa, joka kummituksia keksiskeli, kun sanon että kun vallankumoukselliset kävivät vanhan omaisuusjärjestelmän perusoikeuden kimppuun, sen puolustajat kykenivät sen vanhuuden perusteella vastustamaan heitä tavattoman jykevässä vallituksessa — jonka ajaksi olisi pitänyt hajoittavasti vaikuttaa. Mutta vallituksen takana ei ollut kerrassaan mitään. Sinä hetkenä jolloin yleinen mielipide saatiin rohkaistuksi sinne kurkistamaan oli leikki lopussa. Perintöaate, koko omaisuusjärjestelmän selkäranka, jätti heti ensimmäisen vakavan arvostelun hyökkäyksen jälkeen kaiken siveelliseen oikeuteen perustuvan puolustuksensa ja kutistui pelkäksi lain perustamaksi sopimukseksi joka oikeuden mukaan oli uudelleen perustettavissa jonkun paremman nimessä. Rosvoihin, suuriin rahantekijöihin nähden, kun valo kerran oli laskettu heidän toimintaansa valaisemaan, ei kysymystä ollut niin paljon heidän saaliistaan kuin heidän omasta nahastansa.
"Historian kannalta katsoen", jatkoi tohtori, "on huomattava eroavaisuus olemassa kuningas- ja pappisvallan järjestelmäin rappeutumisen ja kukistuksen ja rikkaitten johtovallan perustamisen välillä. Ensinmainitut järjestelmät olivat syvälle juurtuneet tunteeseen ja ennakkoluuloihin, ja vielä sukupolvia niiden kukistumisen jälkeen pysyivät ne vallalla ihmisten sydämmissä ja kuvitteluissa. Meidän yleisluonteinen sukumme on ilman mielikarvautta muistellut kaikkea kärsimäänsä vääryyttä, mutta ei rikkaitten johtovaltaa. Rahavallan vallinta oli aina ollut vailla moraalista perustetta ja arvoa, ja sinä hetkenä jolloin sen aineelliset pönkitykset hävitettiin, se ei ainoastaan hukkunut, vaan näytti vaipuvan heti mädäntymistilaan joka saattoi maailman kiireesti hautaamaan sen sekä näkyvistä että muistosta."
LUKU XVII.
Vallankumous pelastaa yksityisomaisuuden yksinoikeuden vallasta.
"Edith sai aikaan laajan keskustelun", sanoi hänen äitinsä, "esittäessään että avaisitte kaapin meille."
Siihen minä lisäsin että olin sinä aamuna oppinut tuntemaan enemmän taloudellisen yhdenvertaisuuden moraalista perustetta sekä yksityisomaisuuden poistamissyitä kuin kaikista muista entisistä kokemuksistani kahdennenkymmenennen vuosisadan kansalaisena.
"Yksityisomaisuuden poistaminen!" huudahti tohtori. "Mitä te sanotte?"
"Tietysti", sanoin, "olen aivan valmis myöntämään että teillä on sen tilalla jotakin paljon parempaa, mutta yksityisomaisuuden olette varmaan poistaneet — ettekö? Emmekö juuri siitä ole puhuneet?"
Tohtori kääntyi naisten puoleen kuin vahvistusta saadakseen. "Ja tällä nuorella miehellä", hän sanoi, "joka arvelee meidän poistaneen yksityisomaisuuden, on tällä hetkellä taskussaan luottokortti joka edustaa yksityistä vuotuista tuloa yksinomaan persoonallista tarvetta varten neljä tuhatta dollaria, ja jonka perusteena on osakeosa maailman varakkaimmassa ja terveimmässä yhtiössä, ja hänen osansa arvo, jos tulo lasketaan neljän prosentin mukaan, tekee sata tuhatta dollaria."
Minä hiukan nolostuin, kun niin selvästi osotettiin huomautukseni typeryys, mutta tohtori kiirehti sanomaan että hän täydellisesti ymmärsi mitä oli mielessäni ollut. Olin epäilemättä satoja kertoja kuullut aikani viisaitten miesten vakuuttavan että inhimillisten omaisuussuhteiden yhdenvertaisiksi tekeminen edellytti välttämättömästi yksityisomaisuuden hävittämistä, ja erikoisemmin asiata ajattelematta olin luonnollisesti päätellyt että omaisuuden tasajako kun oli pantu toimeen, oli myös yksityisomaisuus täytynyt poistaa tämän edellytyksen mukaan.