"Niin kyllä" vastasi tohtori; "mutta samalla kuin omistajan luovuttamisvalta suurimpaan osaan omaisuuttansa oli tavallinen omistuksen ominaisuus teidän aikananne, ei se suinkaan läheskään ollut mikään välttämätön ominaisuus eli sellainen josta omistajalle oli hyötyä, sillä omaisuuden vapaaseen käyttämisoikeuteen yhdistyi vaara että se saattoi joutua toisten haltuun. Luullakseni oli teidän päivinänne vain harvoja omaisuuden omistajia jotka eivät sangen mielellään olisi luopuneet omaisuutensa vapaasta käyttämisoikeudesta, jos olisivat saaneet takeet siitä että se peruuttamattomasti tulisi pysymään heillä ja heidän lapsillaan. Rikkaat ihmiset, jotka paraimpansa mukaan halusivat perillisiään suojella, koettivat tutkia miten he niin varmasti ja luotettavasti voisivat omaisuutensa kiinnittää ettei sen nauttija voisi koskea pääomaan. Ottakaamme perintötilojen suhde toiseksi tämän aatteen esimerkiksi. Sen omaisuuden hallintotavan mukaan omistaja ei voinut sitä myydä, mutta sittenkin se oli eniten suosituita omaisuuden lajeja juuri sen seikan takia. Se asia, johon viittasitte — että kansalainen ei voi luovuttaa osaansa kansallisessa yhtiössä joka on hänen tulojensa peruste — pyrkii samalla tavalla tekemään sitä arvokkaammaksi omaisuudeksi eikä vähemmän arvokkaaksi. Varmasti sen laatua ehdottomasti persoonallisena ja yksityisenä omaisuuden lajina korottaa se seikka että se on peruuttamattomasti yksilölle kiinnitetty. Saattaa sanoa että omaisuusjärjestelmän uudelleen järjestäminen, josta me nyt puhumme, kokonaisuudessaan loi Yhdysvalloista perintötilan sen kansalaisten sekä heidän lastensa yhtäläiseksi hyödyksi ikuisiin aikoihin."
"Te ette vielä ole huomauttaneet", sanoin, "kaikkein räikeintä toimenpidettä jolla vallankumous hätyytti yksityistä omaisuutta, nimittäin sitä että itse kunkin hallussa oleva omaisuus tuli olemaan aivan saman suuruinen. Tässä ei ehkä itsessään ollut mitään poikkeusta yksityisomaisuuden periaatteesta, mutta varmasti se oli jyrkkää sekaantumista omaisuuden omistajain asioihin."
"Se erotus on oikea. Se on välttämättömän tärkeä tämän kysymyksen oikein ymmärtämiseksi. Historia on ollut täynnä juuri sellaisia omaisuusetujen uudelleen järjestämisiä tukuttain ryöstöjen, anastusten ja takavarikkojen kautta. Ne ovat olleet enemmän tai vähemmän oikeutettuja, mutta vähimmin oikeutettuinakaan niiden ei ole katsottu sisältävän mitään poikkeusta yksityisomaisuuden periaatteesta itsestään, sillä niiden tapahduttua ne periaatteet vahvistettiin uudelleen erilaisessa muodossa. Vallankumouksessa tapahtunutta omaisuuden yleistä yhdensuuruiseksi tekemistä ei voida sanoa omaisuusoikeudesta poikkeamiseksi yhtä vähän kuin mitään ennen tapahtunuttakaan omaisuussuhteitten uudelleen järjestämistä. Aivan päinvastoin se oli saman oikeuden vakuuttamista ja puolustamista uudessa asteikossa josta ei ennen oltu uneksittukaan. Ennen vallankumousta kansasta sangen harvoilla oli omaisuutta ollenkaan eikä mitään taloudellista turvaa paitsi päivästä toiseen. Uuden järjestelmän kautta kaikille turvattiin suuri, samallainen ja määrätty osa kansallisesta kokonaispääomasta ja tuloista. Ennen vallankumousta nekin jotka olivat omaisuutta itselleen saaneet saivat alati olla varuillansa ettei omaisuutta heiltä otettu tai ettei se heiltä livahtanut tuhansien odottamattomuuksien kautta. Miljoonan omistajallakaan ei ollut mitään varmuutta siitä ettei hänen pojanpojastaan tullut koditonta kulkuria tai ettei hänen pojantyttärensä joutunut pakosta elämään häpeän alaisena. Uuden järjestelmän aikana jokaisen kansalaisen omistusoikeus yksilölliseen omaisuuteensa tuli peruuttamattomaksi, ja hän saattoi sen menettää vain siinä tapauksessa että kansa tekisi vararikon. Se on, vallankumous sen sijaan että olisi kieltänyt tai hävittänyt yksityisomaisuuden rakennuksen, varmenti sen verrattomasti vakavammassa, hyödyllisemmässä, kestävämmässä ja yleisemmässä muodossa kuin koskaan ennen oli tunnettu.
"Tietysti, Julian, on aivan ihmisluonteen mukaista että teidän aikalaisenne olisivat huutaneet omaisuuden yleisoikeuden aatetta vastaan pitäen sitä hyökkäyksenä omaisuusperiaatteiden kimppuun. Ei ole milloinkaan ollut profeettaa eikä uudistajaa ääntänsä korottamassa puhtaamman, henkevämmän ja suoremman uskontoaatteen puolesta jota hänen aikalaisensa eivät ole syyttäneet uskonnon hävittämisyrityksestä; ei liioin valtiollisissa asioissa ole mikään puolue julistanut oikeampaa, laajempaa ja järkevämpää hallitusaatosta ilman että sitä on syytetty hallituksen hävittämisyrityksestä. Aivan entisten tapausten mukaista oli siis että niitä jotka väittivät kaikkien omaisuusoikeuden puolesta syytettiin hyökkäyksestä omaisuusoikeuden kimppuun. Mutta kutka, ajatelkaahan, olivat yksityisomaisuuden todellisia ystäviä ja esitaistelijoita, nekö jotka sellaisen järjestelmän puolesta kiivailivat että yksi ihminen jos oli tarpeeksi taitava saattoi anastaa maailman yksinoikeudekseen — ja sangen vähäinen joukko oli sen jo melkein anastamaisillaan — ja syöstä loput ihmissukukunnasta köyhälistöksi, vai nekö jotka toiselta puolen vaativat sellaista järjestelmää että kaikki pääsisivät omaisuuden omistajiksi samallaisilla ehdoilla?"
"Minusta tuntuu", sanoin, "että niin pian kuin vallankumouksen johtajain onnistui avata kansan silmät näkemään tämän puolen asiasta, täytyi vanhojen ystävieni, kapitalistien huomata että heidän huutonsa 'pyhän omistusoikeuden' suhteen kääntyi sangen vaaralliseksi aseeksi heitä itseänsä vastaan." [Kirjoittaja käyttää tässä kohdin sanaa "boomerang", joka on Australian alkuasukkaitten käyttämä heitto-ase. Taitava heittäjä osaa tätä asetta siten käsitellä että lintua esim. ilmassa tavoittaessaan sillä, se palaa heittäjän luo uudelleen, ellei satu tarkoitettuun paikkaan. — Suom. muist.]
"Niin he huomasivatkin. Mikään ei voinut paremmin auttaa vallankumouksen tarkoituksia, kuten olemme nähneet, kuin väittelyn syntyminen omaisuusoikeudesta. Mikään ei ollut niin toivottavaa kuin että kansa kokonaisuudessaan saataisiin hiukan vakavasti ajattelemaan sen oikeuden järkiperäisiä ja moraalisia syitä sekä vertaamaan niitä voimassa oleviin syihin. Sangen pian silloin huuto 'pyhästä omaisuusoikeudesta', jonka rikkaat ensin olivat harvojen puolesta nostaneet, kajahti valtavasti vaikuttaen perinnöttömäin miljoonain suusta kaikkien puolesta."
LUKU XVII.
Kaiku menneisyydestä.
"Ahaa!" huudahti Edith joka äitinsä kanssa oli myllertänyt kassakaapin laatikoita tohtorin ja minun puhuessa, "täällä on muutamia kirjeitä, ellen erehdy. Näyttää siis siltä että käytit kaappia muitakin varten kuin rahoja."
Siinä oli todellakin, kuten sanomattomaksi liikutuksekseni huomasin, nippu kirjeitä ja lippuja Edith Bartlettilta, jotka olivat kirjoitetut eri tilaisuuksissa rakkaussuhteissa ollessamme ja joita nyt Edith, hänen tyttären tyttärensä tytär piti kädessään. Otin ne häneltä ja avatessani yhden huomasin sen olevan päivätyn toukokuun 30 päivänä 1887, sinä samana päivänä jolloin hänestä ijäksi erosin. Siinä hän pyysi minua tulemaan hänen perheensä kanssa kukituspäiväkäynnille Mount Auburnin hautausmaalle jossa hänen kansallissodassa kaatunut veljensä lepäsi.