"Minä en odota, Julian", hän oli kirjoittanut, "että kaikki sukulaisuussuhteeni omaksesi hyväksyt sentähden että kanssani menet naimisiin — se olisi liian paljon — mutta urho-veljeni tahdon sinun tunnustavan omaksesi, ja sentakia haluaisin sinun lähtevän kanssamme tänään."
Kulta ja pergamentit, kerran niin kalliit, nyt huolettomasti siroteltuina ympäri huonetta, olivat menettäneet arvonsa, mutta nämä rakkauden merkit eivät olleet luopuneet vallastansa aikojen kuluessa. Kuin taikamahdilla ne nostivat hetkessä muistojen usvan joka minut saattoi omaan maailmaani — maailmaan missä nykyisellä ei ollut mitään tekemistä. En tiedä miten kauan siten istuin muistoihini vaipuneena ulkomaailmasta mitään tietämättä äänettömän myötätuntoisen joukon ympäröimänä. Omilta huuliltani lähtenyt syvä vastentahtoinen huokaus vihdoin herätti minut muistojeni maailmasta ja paluutti muinaisesta unien maasta tajuamaan nykyisen ympäristöni ja sen olosuhteet.
"Nämä ovat", sanoin, "kirjeitä toiselta Edithiltä — Edith Bartlettilta, sinun äidin äidin äidiltäsi. Ehkä haluaisit katsoa ne läpi. En tiedä, kuka olisi lähemmin ja paremmin niihin oikeutettu minun jälkeeni kuin sinä ja äitisi."
Edith otti kirjeet ja alkoi tutkia niitä kunnioittavalla uteliaisuudella.
"Ne ovat sangen huvittavia", sanoi hänen äitinsä, "mutta pelkäänpä, Julian, että saamme pyytää teitä lukemaan ne meille itse."
Ulkomuotoni epäilemättä osotti tuntemaani hämmästystä tällaista oppimattomuuden tunnustusta kuullessani niin korkeasti sivistyneen henkilön puolelta.
"Täytyykö minun ymmärtää", tiedustin vihdoin, "että käsin kirjoittaminen ja sen lukeminen, kuten lukkojen tekokin, on unohtunutta taitoa"?
"Pelkäänpä että melkein niin on laita", vastasi tohtori, "vaikka sen selitys ei tässä kohden, kuten toisessa asiassa, nojaudu niin paljon taloudelliselle yhdenvertaisuudelle kuin keksintöjen kehitykselle. Meidän lapsiamme yhä opetetaan kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan, mutta heillä on niin vähän käytäntöä jälkielämässä että he tavallisesti unohtavat taitonsa hyvin pian koulusta päästyään; mutta todella pitäisi Edithin vielä kyetä selvän saamaan yhdeksännentoista vuosisadan kirjeestä. — Rakkaani, olenpa hiukan häpeissäni sinun puolestasi."
"Oh, minä kyllä osaan lukea tämän, isä", huudahti hän katsahtaen otsa vielä rypyssä kirjeen sivulta jota oli tutkinut. "Ettekö muista että sain selvän niistä vanhoista Julianin kirjeistä Edith Bartlettille jotka olivat äidillä? — vaikka siitä on jo vuosi aikaa ja taitoni on senjälkeen kangistunut. Mutta olen lukenut lähes kaksi riviä tätä jo. Se on todella hyvin selvää. Kyllä siitä otan kokonaan selvän mitään apua saamatta muilta paitsi äidiltä."
"Ihme ja kumma", sanoin, "ettekö enää kirjoita kirjeitä"?