"Mahdollista kyllä", vastasi tohtori. "Niin, minä luulen että raakalaiskansat rehellisesti ajattelivat niin, mutta rehellisinä ollen he eivät osanneet erottaa jalokiviä lasipalloista, niin kauvan kuin kumpaisetkin olivat yhtä kirkkaita. Mitä tulee sivistyneitten ihmisten väitteeseen että he olisivat ihailleet kalliita kiviä tai kultaa niiden varsinaisen kauneuden takia niiden arvosta välittämättä, niin epäilen että se oli enemmän tai vähemmän tietoista luulottelua. Otaksukaamme että äkilliset yltäkylläiset löydöt olisivat alentaneet puhdasvetisimpäin timanttien arvon pullolasin tasalle, miten paljon kauemmin luulette että kukaan teidän päivinänne olisi niitä pitänyt?"
Minun oli pakko myöntää että ne epäilemättä olisivat kadonneet näkyvistä nopeasti ja pysyväisesti.
"Luullakseni", sanoi tohtori, "terve maku, jonka teidänkin päivinänne ymmärrämme otsa rypyssä katselleen sellaisten koristusten käyttämistä, tuli taloudellisen vaikutuksen avuksi poistamaan niitä käytännöstä, kun kerran uusi asiain järjestys oli perustettu. Kun jalokivet ja kalliit metallit menettivät lumousvoimansa mikä niillä oli keskitetyn varakkuuden osotuksina, pääsi maku vapaasti arvostelemaan sellaisten koristevaikutelmain todellista kauneusarvoa jotka saavutettiin ripustamalla läpikuultavia kivipalasia ja levyjä ja metallikahleita ja -renkaita kasvoihin ja kaulaan ja sormiin, ja mielipide näyttää pian yleisesti mukaantuneen myöntämään että sellaiset ripustimet olivat raakamaisia eivätkä ollenkaan kauniita."
"Mutta minne ovat joutuneet kaikki timantit, rubiinit, emeraldit ja kulta- ja hopeakoristeet?" huudahdin.
"Metallit tietysti — hopea ja kulta — ovat pysyneet käyttökuntoisina koneteollisuudessa ja taiteessa. Ne ovat aina kauniita oikeissa paikoissaan, ja niitä käytetään yhtä paljon koristetarkoituksiin kuin ennenkin, mutta ne tarkoitukset ovat kohdistetut rakennustaiteeseen eikä henkilöihin kuten ennen. Vaikka emme noudatakaan vanhaa tapaa kasvojamme ja ihoamme maalaamalla, käytämme maalia, kuitenkin sellaisissa paikoin mitkä pidämme sille sopivina, ja juuri samoin on kullan ja hopean laita. Jalokivistä taasen muutamat ovat käyttökelpoisia konetarpeissa, ja niistä on tietysti kokoelmia museoissa siellä ja täällä. Luultavasti ei ole koskaan ollut käytännössä enempää kuin muuan sata tynnyriä jalokiviä, ja helposti on ymmärrettävissä sellaisten pikkutavarani niin vähäisen joukon häviäminen ja nopea katoaminen, kun niiden ihaileminen oli loppunut."
"Esittämänne syyt jalokivien häviämiseen", sanoin, "ovat varmaan todellisia, ja te ette voine ymmärtää miten se seikka minua hämmästyttää. Timantin alentaminen lasipallon arvoiseksi, lukuunottamatta sen käytäntöä koneteollisuudessa, ilmaisee ja kuvaa luonnollisemmin kuin mikään muu seikka minulle sen vallankumouksen täydellisyyttä mikä nykyaikana on alistanut esineet ihmisen alaisiksi. Ei olisi ollut niin kovin vaikeata tietysti ymmärtää että miehet olisivat olleet valmiit luopumaan jalokiviä käyttämästä, mitä tapaa ei koskaan ole pidetty hyvän maun mukaisena miesten tapana, paitsi raakalaismaissa, mutta olisipa itse profeetta Jeremiastakin ällistyttänyt, jos hänen kysymykseensä; 'Voiko neito unohtaa koristuksensa?' olisi vastattu myöntävästi."
Tohtori nauroi.
"Jeremias oli sangen viisas mies", hän sanoi, "ja jos hänen huomionsa olisi johtunut taloudellisen yhdenvertaisuuden asiaan ja sen vaikutukseen sukupuolisuhteisiin, niin olen varma että hän olisi nähnyt sen järkiperäisenä seurauksena olevan naisiin nähden aivan yhtä suuren ajatuskyvyn kehityksen persoonalliseksi koristukseksi kuin mitä miehet ovat koskaan osottaneet. Hän ei olisi hämmästynyt oppiessaan huomaamaan että sellaisen yhdenvertaisuuden vaikutuksena miesten ja naisten välillä olisi ollut naisen aseman kumoaminen koko pukukysymykseen nähden niin täydellisesti että sapekkainkaan naisvihaaja — jos sellaisia vielä olisi jälelle jäänyt — ei olisi enää kyennyt syyttämään heitä että he ovat siinä suhteessa enemmän kypsymättömiä kuin miehet."
"Tohtori, tohtori, älkäähän vaatiko minua uskomaan että viehättämishalu on tauonnut naisia liikuttamasta!"
"Suokaa anteeksi, en tarkoittanut sanoa mitään siihen suuntaan", vastasi tohtori. "Minä puhuin sen halun suunnattomasta kehittymisestä mikä pyrkii sen oman tarkoituksenkin hävittämään äärimmäisen koristelun ja liiallisen keinotekoisuuden kautta. Jos voimme arvostella asioita teidän aikanne muistiinpanojen mukaan, niin oli tämä aivan yleisesti tuloksena liiallisesta pukujen rakkaudesta teidän naisillanne; eikö niin ollut?"