"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli juuri äsken poistunut.
"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."
Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi huutaa: "halloo!"
Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.
"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.
Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.
"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."
Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja nukkui pian sikeästi.