Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.
Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä, kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti joutuisi heidän kynsiinsä.
Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.
"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön keskustelu näytti keskittyvän häneen.
Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.
"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät metsässä?"
Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä kylmästi silmiin.
"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja, jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida surmata soturimme."
"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.
"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi lähellä suuren joen rantaa."