Tuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse sallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.
XXXVIII.
PELASTUS.
Metsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen kyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja nuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe kiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan pensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja Ripley olivat menettää tasapainonsa.
"No niin, täällä olemme nyt!" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, "ja olen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja miten."
Puheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut metsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei ollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.
"Ehkä olen väärässä", vastasi Kenton, "mutta minun johtopäätökseni on tämä: — Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me etsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin olinpaikastaan."
"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?"
"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan
Yhdysvaltojen! —."
Juuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän päästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä myrkkyhampaillaan.