Huuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein suunniltaan.
"Se oli Alice", sanoi isä; "eteenpäin, Simon!"
Mutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko matkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen ja tarttunut hänen käsivarteensa.
"Äläpäs hätäile, poikaseni!" sanoi hän tuimasti. "Voit pilata koko homman."
"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!" huudahti nuorukainen kiihkeästi.
"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.
Hiljaa nyt!"
Nuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä muistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.
"Halloo", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. "Näen tulen vilkkuvan puiden välistä."
Kaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi Brayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin. Viimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin sanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen rinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.
Matka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.