Naiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea vastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku tyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen pari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.
Ensimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta tähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.
"Kaikki käy hyvin!" kuiskasi hän. "Intiaaneja on vain kaksi meitä kolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen veroiset. Erittäinkin tytär — vai mitä, Brayton?"
"Näpsähdytänkö toisen?" kysyi Sutherland.
"Näetkös", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan vieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, "en häikäile surmata punanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin tarpeetonta."
"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he kirveillään vangit kuoliaaksi", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi enää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.
"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän kimpussaan. Älähän hätäile!"
Lieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo kaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän pimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä. Ei voi sanoin kuvata näiden pelästystä.
"Iltaa, naiset", sanoi Kenton; "älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako käsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan näitä ilkiöitä."
Kääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten kielellä: