Metsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri, kunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin laukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus ammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen selittäisi sen hänelle.
Voimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton Ripleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko voinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.
Taas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan joka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas tuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät tekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät vastanneet tuleen.
Ammuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan laukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on tavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista. Ensimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen niin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan kalloonsa ristitulessa.
Miami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli tarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin muuta. Se oli nyt aivan selvää.
Noin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan, joka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin. Se tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia tuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin Miami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja yläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä laukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti ammuttaisiin mökistä häntä kohti.
Juuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se näytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on asian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.
XV.
PIIRITYS UUDISTUU.
Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden. Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.