"Niinhän se oli — hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena. Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin tarjoukseen."
"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, — mr Sutherlandista perheineen?"
"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita oikein on."
"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:
"Ei vielä."
"Mitä tarkoitat?"
"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."
"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka tilanne olikin hirvittävä.
"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua osaavan aakkoset."
"No kuinka olet itse oppinut?"