Nyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti uudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen yrityksensä turhaksi.
"Silas, ole varovainen", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin vieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi Alicekin äitinsä takana.
"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?" kysyi hän, mutta isällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen kysymykseensä.
Hän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos pyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien luukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta kohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja suuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä kasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti hänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.
Uudisasukas oli suuressa vaarassa — hän kuuli luotien napsahtelevan kattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä loppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty nykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi hän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.
"Oletko haavoittunut?" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään liikutustaan.
"En saanut naarmuakaan."
"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus", huudahti vaimo lämpimästi.
"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon hänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän varjeli minua."
"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme", lisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.