Lienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.
XXI.
PAKO.
Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton
Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.
Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan pääjoukon luo.
Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa, melkoinen taakka.
Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.
Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti huomaisivat heti vangin liikkeet.
"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä, tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa kidutettavaksi."
Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun pyssyn suu on silmäin edessä.