"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan", lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."
Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.
"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei miellytä minua."
"Kuinka niin?"
"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."
Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten, mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.
Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista tehtävää.
Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea, ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja ymmärsivät täydellisesti.
Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä, sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.
Mul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan, että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat. Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä tullut ja etten tahdo palkkaakaan."