"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee tarpeetonta sanoa.
"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai hänet vangiksi."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."
"Nuo haluavat polttaa sinut."
"Minkälainen on päätös?"
"He antavat minun lausua tuomion."
"Ja tuomio kuuluu?"
Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta. Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.
Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.
"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman kuolemaa?"