Ja sillä aikaa sai naisväki talon kaikki asiat hoitaa sekä työt toimitella. Ja vaikka ei Anna-Leenan, Taavetin muijan, ymmärryksen juoksu suinkaan ollut niitä tyhmimpiä, oli kuitenkin varsin ymmärrettävää, että talo vähä-vähältä alkoi rapistua ja huonota. Varsinkin kun ei lapsilaumaankaan ollut sattunut ainoatakaan poikaa siunautumaan. Ja kun Taavetti sitten keväisin palasi kotiin muutamaan kymmeneen ruplaan nousevan säästönsä kera, oli siellä aina säännöllisesti häntä vastaanottamassa puute, — olipa toisinaan sillä välin perheen suulukukin taas yhdellä lisääntynyt. Tuo pieni kertynyt säästö tarvittiin hyvinkin makeasti leivän ja elintarpeiden hankkimiseen. Ja niukin naukin se juuri uutisen rajaan riitti, — eipä aina niinkään, ja silloin karttui kauppiaan kirjoihin lisää numeroita. Peltojen parantamisesta ja talon korjaamisesta ei uskaltanut untakaan nähdä.
Mutta olipa sitten kylään perustettu maamiesseura. Nuoremman polven isäntämiehet siinä alkuhommissa olivat, mutta vuosien varrella melkein kaikki kylän vanhat ukotkin mukaan liittyivät. Niinpä oli Heiskas-Taavettikin tullut siihen ruvenneeksi, jo useampia vuosia oli siinä jäsenenä ollut. Ja olihan hän siellä keskusteluista ja yhteisistä yrityksistä yhtä ja toista tarpeellista ohjausta ja apua saanut — ei sitä kieltää tahtonut. Mutta se häntä pakkasi hieman kismittämään, kun ne aina sitä vossikkana kulkemista siellä paheksuivat. Sanoivatpa jo kerran päin naamaa hänelle, että "ei siitä Taavetinkaan talo nouse, ellei se niitä Kronstadtin reisuja poikkeen heitä". Niin ne sanoivat. Ja siitä puheesta hän närkästyi siihen määrin, että päätti niille koiranleuvoille näyttää, kuka se keväällä ruplatukkoja selailee. Ja niin meni hän taaskin heti joulusta tuohon tavalliseen talvireisuunsa.
Mutta sepä olikin hänen viimeinen talvireisunsa. Sillä typötyhjänä hän keväällä palasi, olipa tammansakin paljoa laihempi kuin lähtiessä. Niin kehnot olivat ajot olleet.
Ja kun seuraava syksy tuli, ei hän enää kotonakaan talvireisusta mitään puhunut. Sillä olipa hänellä hiljainen aikomus jäädä nyt kerran muutteestaan kotiin koko talveksi. Ja olihan hän sitäpaitsi jo siinä iässäkin, ettei enää tehnyt niin mielikään kaikissa nurkissa rehkimään. Niin, kahta vaille viisikymmentä jo.
Eikä Taavetti talveaan hukkaan käyttänyt. Hän tahtoi koitella, oliko niissä kuulemissaan puheissa ja neuvoissa oikeata perää, antoiko tuo kotoinen työ tosiaankin paremmat päivät kuin se ainainen ajo. Niinpä ryhtyi hän heti sinä talvena vetämään savea Hanssunpohjan uutismaalle ja mutaa lantatunkioon siinä kotitontilla. Ennen ei Heiskasen talossa milloinkaan oltu talvella minkäänlaisia lantatunkioita pellolle tehty, saati sitten vielä niitä mudalla lisätty.
Keväänkorvassa hän vielä toisten ihmeeksi karhitsi vanhan heinämaansa. Poltti kirren päällä sammalen ja antoi tuolle vanhalle nurmelle pintalannoituksen.
Niinpä ne sitten sen talviset kirret sulivat. Mutta kun seuraavan kesän syyspuoli tuli, lainehti Heiskasen pellolla vilja monin kerroin uhkeampi kuin koskaan ennen. Eikä oltu sellaista heinääkään ennen Heiskasessa kaadettu.
Heti ensimäisen yrityksen onnistuttua näin hyvin, päätti Taavetti seuraavinakin talvina kotona pysyä. Sillä jopa hänkin tajusi, ettei ole pelkän akallisen väen haltuun taloa uskomista. Eikä Heiskalaan sen perästä enää puute nokkaansa pistänyt.
Ja kolmen vuoden kuluttua rakensi Taavetti karjalleen uuden navetan. Ja rakensikin sen sellaisen, että maamiesseuran toimeenpanemissa kilpailuissa heti nappasi palkinnon "hyvästä navetan sisustuksesta".
Vähin erin — kun peltojen rehusato yhä eneni, karja ja tuotanto samalla kasvoi — alkoi hän kauppiaaseen maksella niitä entisiä velkojakin.