Näin nousi Taavetin talo. Näin tuli hänestä omalla konnullaan eläjä. Ja hän melkein häpesi sitä, että oli miehuutensa parhaat päivät joutavissa talvireisuissa menettänyt.
Ja kun pitkinä talvisina iltoina perhe istui kotoisen, räiskyvän takkatulen lämpimässä loisteessa, kiertyi sydänala toisinaan niin kummasti. Silmään pakkasi väkisinkin vesi herahtamaan, kun hän katsoi lieden luona askartelevaa vaimoansa ja hänen ympärillään suloisesti puhjastavaa lapsilaumaa. Nyt vasta ymmärsi Taavetti, mikä on koti. Ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kun hän edes vanhoilla päivillään oli havahtunut näkemään, että pellossa se on periturva.
Kuosmasen kaalikset.
— Kyllä on suuri hyöty tuostakin kaalista! Osta ensin siemen, osta toisen kerran taimet ja vihdoin viimein osta itse kerä, ennenkuin kaalin makuun pääset, pauhasi Kuosmas-Jussi tupaan tullessaan. Saa olla viimeinen niinkuin oli ensimäinenkin kerta kun mokomia reistailen, lisäsi hän, paiskasi hattunsa penkkiin ja istahti itse viereen.
Emäntä, joka niitä kaaliksia oli hopittanut ottamaan, ei virkkanut mitään, nostelihan vain leipiä lapiolle ja pisteli uuniin. Tuon nuotin oli hän monesti kuullut, aina kun Jussi sattui kaalimaan ohi käymään.
— Siinä niiden kera rimpuiltiin kaiken kevättä, ja siellä ne nyt ovat — yhtenä ruotona, tohahti taas isäntä.
— No kerrankos vahinko sattuu, uskalsi jo emäntä. Entäpä me emme osaa niitä vielä oikein hoitaa, äkkinäisiä kun ollaan.
— Vai ei ole hoidettu! Sinne vedin keväällä parhaat kullat — tyhjän takia.
— Mikäs siellä nyt sitten hätänä?
— Kävisit joskus katsomassa sinäkin. Parast'aikaa…