Lause jäi kesken, sillä samassa astui tupaan kirkonkylän miehiä, Tupala ja Rantamäki.
Sanoivat kulkevansa maamiesseuran puolesta tarkastamassa juuri- ja kyökkikasviviljelyksiä. Ja kun Kuosmanenkin oli kilpailuun ilmoittautunut, poikkesivat taloon.
— Lie ilmoitettu, mitä lie, vaan eipä noista kaikista ilmoittelemisista. Ei nuo ole ottaneet meillä menestyäkseen.
Mutta vaikka Kuosmanen kielteli lähtemästä koko kasvismaalle, tahtoivat Tupala ja Rantamäki kuitenkin mennä. Eikä siinä muu auttanut kuin lähteä vaan. Emäntäkin pyörähti jälestä, pistettyään kiireen kaupalla uunista pois jo paistuneet suloisesti tuoksahtavat leivät.
— Voi veikkonen, minkä ovat tehneet! Kirkonkylän miehet laukesivat ihmettelemään sitä matojen paljoutta. Ei ollut kaaleista varsinkaan muuta kuin ruodot jäljellä. Ja mikä vähän säilynyt oli, oli sekin tuollainen korkea, pienikeräinen pirpana.
Emäntä ei sanonut sanaakaan, sillä eipä ollut hän kaalimaatansa niin viheliäiseksi luullut, kun ei moniin aikoihin ollut käynyt siellä.
— Näin sitä minullekin kävi, pisti hyvänsävyisä Rantamäki, kun ensimäisiä vuosia näitä kaaliksia yrittelin. Mutta työ tekijänsä neuvoo.
— No sitähän minä vasta Jussille toimitin, ehätti emäntä, että mistäpä sitä äkkinäinen.
— Olisit sinä katsonut, sinulle nämä kuuluvatkin, paukkasi Jussi. Mutta kunhan turnusmaalle mennään, niin toista näette!
Selittelivät ne sitten kirkonkylän isännät, jotta ahkerasti pitää käydä kasvismaalla, joka päivä. Siellä on kitkettävä ja mullattava, jos näet madon ilmestyvän, on se pois noukastava, jopa perhosetkin haavittava. Iltahetkenä sinne pistäydyt tai opastat lapset vasiten sen huolenaan pitämään.