"Maahenki".
Maailma on väärällään kaikenkaltaisia "henkiä". Niitä on porsashengestä aina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan neljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu niin varsin hääviä henkiä olevankaan.
Ja henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin, sillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt on.
Hämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja kunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se löytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen viettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan ja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se korpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä vielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku näyttänyt.
Ja kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt, paisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi venähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu hyvä.
Ja niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika vielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin käänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea ja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen aikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut hallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen.
Jo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa muuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi raatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli, että eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi lie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan, jota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä äijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi.
Syveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi talo ja lujeni miesten mieli.
Se kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä, jonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa kokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa rajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen apuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä hän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi hän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa. Ajotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei moiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja mennessään mumisi: "on tuolla vielä korvessakin tarvis."
Niin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen vastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä Kodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki.