Myöskin käytölliseen teologiiaan opasti Beck kuulijoitaan ja kokosi heidät sitä paitsi erityisiin Raamatun selitys-harjoituksiin pienemmässä piirissä. Sunnuntai-illoin tulivat tiheästi ylioppilaat ja myöskin vanhempia ystäviä hänen kodissaan kokoon, jossa käsiteltiin raamatullisia aineita, luettiin paikkoja hyvistä kirjoista ja keskusteltiin.

Erittäinkin tutustutti hän mieleltään läsnäolevia vanhoihin Bengelin oppikunnan miehiin, joita hän koko elinaikansa piti arvossa ja halulla tutki. Sellaisia olivat, paitsi Bengeliä itseään, Ötinger, Storr, Roos Rieger, Phil. Matt. Hahn, Steinhofer y.m.

Ulkopuolella yliopistopiirinkin oli Beckillä vielä tilaisuus työskennellä, hän kun, kuten jo Baseliin kutsuttaessa siitä oli ollut puhetta, piti julkisia luennoita, joihin kaikki niitä harrastavat seurakuntalaiset voivat ottaa osaa.

Näissä enempi kansantajuisissa esitelmissä lausuu Beck Raamatun käyttämisestä:

"Kenellä kerran on Raamattu ja sen lisäksi tavallinen ihmisen ymmärrys, hän ei tarvitse ensiksi monia opettajia, hän tarvitsee vain Raamattuansa järjellisesti ja rehellisesti käyttää, oppiakseen siitä yhä eteenpäin; ja miten oppiakseen? siten kuin kaikkia asioita opitaan: aljetaan helposta, ymmärrettävästä, selvistä, julkisista totuuksista, jotka itsestään selviävät, sattuvat omaantuntoon ja sydämmeen: nämä luetaan ei ainoastaan kerran läpi, ne opitaan ei ainoastaan ulkoa ja niistä ei ainoastaan puhuta, vaan tutkistellaan niitä syvälti, kätketään ne itseemme, mietitään niitä päivästä päivään kaikkialla, käytetään niitä, eletään niiden mukaan; täten tullaan viisaammiksi, paremmiksi, hurskaammiksi, ja opitaan vähitellen myöskin sitä yhä paremmin ymmärtämään, mikä aluksi oli hämärää; tullaan helpommasta vaikeampaan, tunnetusta tuntemattomaan ja voitetaan yhä uutta; sitä vastoin, ken vain heti kiiruhtaa vaikeaan, hämärään, Raamatussa olevaan salaperäiseen, hän kietoutuu yhä enemmän epäilyksiin eikä ymmärrä lopuksi enää selvääkään ja kirkastakaan. Valitettavinta on, että suurin osa ei tahdo ymmärtää, miten nykyisessä kristillisyydessä on niin paljon juurittumatonta, horjuvaa, ilmassa häilyvää menoa, niin paljon mielivaltaa ja omituisuutta, yksipuolisuutta ja puolueellisuutta, ja miten kaikella tällä on pääjuurensa siinä, että sellaisetkin, jotka vielä jotenkuten arvottavat Raamattua ja käyttävät sitä, käyttävät Raamattuaan liian usein niin perin pinnallisesti, että lennetään yli Raamatunsanan, uneksien riiputaan kiinni omista ajatuksista. Tämän sijasta täytyy kunkin asettua Raamatunsanan alle sen jokaista viittausta-tarkkaavana palvelijana, täytyy sen oppimiseen mennä yksivakaisella, pitkittävällä opinhalulla sekä hiljaisuudessa miettivällä sydämmellä, joka ei tarkota vain hurskasta huvittelua tai omaa ajatustenleikkiä ja rikkiviisasta pakinanpitoa, vaan totuutta, joka omantunnon eläväksi tekee, sisimmät ajatukset tuomitsee, sydämmen ja elämän parantaa, hurskaaksi tekee; sellaisia Raamatuntotuuksia täytyy yhä eteenpäin ja yhä uudestaan tutkistella ja ahkerasti itsekseen miettiä, imeäkseen niiden valkeutta ja voimaa ja elämää itseensä ja vahvistuakseen siinä eläväksi Jumalan todistajaksi työssä ja totuudessa eikä siitä vain lörpöttelemään."

"Ihmisselittäjiä ja johtajia on niin monta, että ne kasautuvat kuin muuri yksityisen kristityn ja hänen Raamattunsa välille ja yksinään Raamattuun uskaltaa suurempi osa ottaa tuskin askeltakaan ilman noilta ihmisjohtajilta saamatta varmaa ohjetta, ikään kuin ilman sitä Raamattu olisi jokin määrällinen kirja. Sill'aikaa kun nykyään puhe- ja kirjailija-autuus yksin alkajia kristillisyydessä yhä suuremmin joukoin tuo näyttämölle, miten häpäiseekään heitä juuri Luterus, joka viimeisen kirjansa alkaa sanoilla: 'olisin mielelläni nähnyt, että kirjani kaikkityyni olisivat sikseen jääneet ja hävinneet. Ja on siihen muiden syiden ohessa varsinkin yksi, joka minua kauhistaa: sillä minä tiedän hyvin, mitä hyötyä seurakunnassa on tuotettu, kun on aljettu yli ja sivulla Pyhän Raamatun kokoonpanna paljon (hengellisiä) kirjoja, jolla ei yksin kallis aika ja tutkiminen pyhissä Raamatuista ole jätetty sikseen, kunnes Raamattu on joutunut unhotuksiin penkin alle tomuun. Ja aikomuksemme olikin, kun Raamattua itseään aloimme kääntää, että kirjojen teko vähenisi ja Raamatun tutkiminen ja lukeminen enenisi. Sillä kaiken muunkin kirjojen teon (hengellisissä asioissa) Raamattua varten ja Raamatun lisäksi, tulee osottaa Kristukseen, kuten Johannes teki sanoessaan: minun tulee vähentyä, hänen tulee kasvaa, niin että kukin itse joisi lähteestä, niin kuin kaikkien, jotka jotakin hyvää ovat tahtoneet tehdä, on täytynyt tehdä. Sillä niin hyvin eivät kykene ei kirkolliskokoukset emmekä me tekemään, vaikkapa kuinkakin syvällisimmin ja parhaiten neuvoteltaisiin, kuin sen Pyhä Raamattu, se on Jumala itse, on tehnyt — meidän täytyy antaa profeettain ja apostolien istua opettajanpaikalla ynnä itse kuunnella alhaalla heidän jalkainsa juuressa, mitä he sanovat ja mitä eivät sano eikä meidän asiamme ole sanoa, mitä heidän täytyy kuunnella."

Nämä aina talvipuolella vuotta Spitalikirkossa pidetyt luennot antoivat samalla aihetta enemmän kansantajuisesti esitettyihin julkaisuihin, jommoisia olivat "Kristillisen elämän synty, sen olemus ja sen laki" ja "Kristillinen ihmisrakkaus, sana ja Kristuksen seurakunta." Myöskin sakramenteista piti hän samalla tapaa jo silloin luennotta, mutta julkaisi vasta myöhemmin laveamman sakramenttioppinsa sellaisena kuin oli sen Tybingenissä ylioppilaille luennoinut.

Tämän ahkeran sanoin ja kirjoin, kateederilla ja saarnatuolilla samoin kuin tuttavallisessa huonepiirissä osottamansa toimeliaisuuden johdosta tapaamme Beckin pian keskellä elävästi Jumalan sanaa ja kristillistä elämää harrastavaa piiriä eivätkä sellaisetkaan, jotka hänen suunnastaan ja pyrinnöistään pysyivät loitommalla, voineet väistää hänen persoonallisuutensa vaikutusta. Hän sai ilolla kokea, että Jumala siunasi hänen vaikutustaan ja liitti myös häneen yksityisiä miehiä, joiden kanssa hän voi yhtyä lämpimään sydämmensuhteeseen. Näistä ovat ennen kaikkia mainittavat raatimies Aadolf Christ, Nikolaus Bernoulli ja Johannes Wolleb ja etevä inspehtori Zeller läheisessä Beuggenissä. Seurustellessaan sellaisten miesten kanssa voi Beck ei ainoastaan antaa parhaimpansa, vaan sai myöskin, koskapa ystävätkin olivat uskossa syvälle juurtuneita ja viettivät elämää Kristuksessa, puolestaan taas ottaa vastaan ja siten tuli heidän seuransa hänelle virvoitukseksi ja sydämmentarpeeksi. Hän tunsi ja koki oikein näiden uskollisten ystäväin totisen rakkauden varsinkin niissä monissa kiusauksissa ja murheissa, joiden läpi hänen Baselissa ollessaan täytyi kulkea. Näitä tuli kohta, kun hän oli alkanut päästä perehtymään uuteen toimeensa ja uusiin oloihin. Jo aikaisemmin oli kuolema käynyt vieraana hänen kodissaan. Mergentheimissä oli häneltä kuollut kaksi lasta pieninä ja äidiltäänkin, joka hänelle oli sydämmellisen rakas, oli hänen täytynyt ottaa ikuiset jäähyväiset. Mutta kovin isku tapasi häntä helmikuun 22 päivänä 1838, juuri syntymäpäivänään, jolloin hänen sivultaan kuolema vei hänen uskollisen aviokumppaninsa. Edellisen vuoden helmikuussa oli heti kahdeksannen lapsensa syntymisen jälkeen puoliso sairastunut; tuskallinen vatsavaiva oli kohdannut ja kalvoi elinvoimia. Tällä kärsimysajalla olivat uudet ystävät osaaottavalla rakkaudella ja avulla osottaneet uskollisuutensa ja läpi elämänsä oli Beck sydämmestään kiitollinen heille siitä.

Muutamia viikkoja jälkeenpäin pitkänäperjantaina pitämänsä saarnan alussa kuulemme hänen lausuvan: "Kuolemahetki, kuolinvuode on pyhä kohta — iankaikkisuus tunkeutuu kuin ukkosenjyrinä sielun ytimiin saakka. Ihminen sellaisena kuin hän toimi ja eli, meitä rakasti ja oli rakastettu, eroaa elämästä; ruumis, tuo ihmisen asunto, jota ilman me emme ensinkään voi ajatella häntä eteemme, jossa sielulla oli kotiolonsa surun ja ilon, pahoin- ja hyvinvoinnin, kärsimysten ja työn aikana, yksinäisyydessä ja veljellisessä yhteydessä, tuo ruumis murtuu! Hengenveto, vielä viimeinen henkäys ja kanssamme ei puhele enää se suu, jonka sanoissa me juuri äsken riipuimme kiinni; silmä ei katsele meitä enää sielun eloa ilmaisten; korva ja sydän ei tajua enää yhtään rakkautemme ääntä; meillä on edessämme — ruumis. Silloin peittää pimeys sydämmet ja kodin, jotka kuuluivat vainajalle; ikään kuin Jumalan hylkääminä seisomme siinä; tuska ja liikutus, suru ja katumus, pelko ja itsemme syyttäminen viiltävät kuin terävä auransakara läpi revityn sydämmen tuhannenlaatuisissa ajatuksissa." Mutta myöhemmin voi hän todistaa, että näistä murheenpäivistä saatu voitto oli niin suuri, ettei hän sitä enää voisi vaihtaa varhaisempaan omistukseen, niin kallisarvoinen kuin se hänelle oli ollutkin. Me saamme luoda silmäyksen hänen sydämmeensä ja silloisiin sisällisiin kokemuksiinsa, kun kuulemme, miten hän 28 vuotta myöhemmin kirjoittaa ystävälleen Aadolf Christille, jolta silloin puoliso oli kuollut. "Jospa minäkin voisin persoonallisesti kuorman kanssasi kantaa, niin kuin Sinä aikanaan autoit minua sitä kantamaan! Sellaisina päivinä päästään läpi ulkonaisen ihmisen sisällisellä ihmisellämme toisiamme lähelle. Ja kentiesi voi juuri minua muisteleminen helpottaa sinulle rohkaistumista, koska minussa olet nähnyt, miten katkerinkin kärsimys, mikä miehelle korkeimman maallisen onnen menetyksenä voi tulla, Herran armosta parhaaksi kääntyy. Minulta ei voitu mitään rakkaampaa riistää kuin vaimoni, ja kumminkin, jos minun olisi saamani voitto hänen takaisinsaannistaan annettava, niin en voinut enkä voisi koskaan tähän vaihtoon suostua. Kadotetut rakkaat muodostamat vetovoimallaan vastapainon maan vetovoimalle, jonka vallassa heidän kanssaan, niin kauan kuin ovat luonamme, tietämättä rakennamme, että tässä on meidän hyvä asua; nyt kun maja on purettu, ovat he magneittina, jotka vetävät ylöspäin." Sitten luetaan taas samassa kirjeessä: "Muisto kiintyy tosin ja saa kiintyä vanhoihin rakkaisiin paikkoihin j.n.e., mutta sen ohella täytyy meidän saattaa käytäntöön apostolin sana: minä unohdan sen kuin takana on, joka minulle oli voitto ja ilo, unohdan menneisyyden ja kokotan sen puoleen, mitä edessä on, ylöspäin ja tulevaisuuteen. Täten on menneisyys vain maaperä, josta käsin me sen siitä temmatun panemme olemaan korkeudessa, siihen sijaan että panisimme sen takasin olemaan tässä alemmassa ilmapiirissä. Täten omat minulle pyhän Raamatun perussanat iankaikkisesta elämästä, taivaanvaltakunnasta, tulevaisen maailman voimista, Jumalan valta-istuimesta j.n.e., joista kauan aikaa vain mukavia, viehättäviä sielukuvia tehdään, tulleet todellisiksi perusasioiksi, tulleet realiteeteiksi, joilla itsessään on ominaisin olemus, ja siitä lähtein on minulle sitten myös teologiia ja kristillinen käytäntötapa ynnä kristillinen elämä kirkastunut toisessa valossa, oleellisen todellisuuden näkökannalle: johdutaan todelliseen eikä vain aatteelliseen yhdessäkuolemiseen Kristuksen kanssa niin kuin tielle maailman olennosta vapauttavaan maailmasta kuolemiseen ja Kristuksen kanssa ylösnousemiseen, kuten Paavali Fil. 3 viittaa ja muodostuu tuo todellinen vapaaksipääsy, jonka vain Poika hänen todellisen totuutensa tuntemisen kautta toimeenpanee Joh. 8: 31 s. On erittäin hyvä kunkin päivän mielialalle heti herättyä, jolloin mielellään yksinäisyyden ja ikävän tunne ryntää sydämmeen, ennen kaikkea muuta ajattelemista ja harrastusta kääntyä Herran puoleen: siinä on keskus, jossa me todellisesti niiden kanssa, jotka tuolla ylhäällä ovat, voimme olla yhdessä ja pitkittää todellista elämänyhteyttä ilman mielikuvien lisätointa; ja pitkin päivää aina uudestaan oikeaan mielialaan pääsemistä varten en tiedä mitään sisältörikkaampaa sanaa kuin sen, millä Herra itse läpi koko kärsimyksensä itseään vahvisti: eikö minun pidä juoda se kalkki, jonka minulle Isäni on antanut?"

Sill'aikaa kun Beck perheellisten surujensa kautta kärsi kovia taisteluja, täytyi hänen samalla virassaankin kokea monenlaisia kiusauksia. Hänen suhteensa lähetystaloon ja sen johtajiin tuli monien väärinkäsitysten kautta kireäksi. Hän oli tullut Baseliin ei ainoastaan lämpimänä lähetyksen ystävänä yleensä, vaan myös monivuotisena Baselin lähetysseuralle avunkerääjänä. Mergentheimin pienestä seurakunnasta kokosi hän vuosittain aina 136 guldeniin tälle seuralle apurahoja. Toipa hän Baseliin erään katolisen nuorukaisen Meksikosta, joka herttua Paulin matkaan oli kotimaastaan lähtenyt ja Beckin saarnojen vaikutuksesta herännyt sekä, käännyttyään evankeliseen uskoon, halusi lähetyssaarnaajaksi. Ja lähetysseuran johtokunta oli niin sopinut sen yhdistyksen kanssa, joka Beckin oli Baseliin kutsunut, että lähetystalon oppilaista vanhemmat saisivat käydä kuuntelemassa Beckin luennoita. Niitä kävikin alkuvuosina noin 10-20 oppilasta ja Beck ilmaisi johtokunnalle ilolla havainneensa näissä nuorissa hurskasta vakavuutta ja oikeaa totuuden harrastusta. Tämän hyvän välin kestäessä pyydettiin Beck lähetysjuhlalla v. 1838 pitämään juhlapuhe, johon hän suostuikin.