Tämän ihmisen syntisyyden takia voi nyt hyvä tulla toimeen ainoastaan lunastusteon kautta siten, että Jumala ja ihminen sovitetaan ja ihmiseen uusi luonnonpohja ennalleen korjataan. Toiselta puolen täytyi Kristuksessa jumalallisen ja inhimillisen, jumalallisen henkiolennon ja lihaluonnon taas tulla yhteen toisensa kanssa muodostetuksi. Kristus otti turmeltuneen ihmisluonnon, ei kyllä itsenäisesti aistillista, vaan passiivisesti aistillisen ja hänen koko inhimillinen elämänkehityksensä on pitkittyvää lihan ja hengen yhdistystä. Paitsi sitä oli vielä Jumalasta langennut liha uhrattava. Mutta ihmisen täytyy nyt Kristus oleellisena Sovittajana uskossa käsittää ja itseensä ottaa. Täten pääsee hän Kristuksen sovinnonoleeseen, hänen persoonalliseen sovintoonsa. Tällä on hän Jumalan kanssa sovitettu. Ja luonnonmuutokseen täytyy hänen tulla. Sitä varten oli tarpeen ei ennen Kristuksen kirkastumista annettu elämäntekijä, Pyhä Henki.
"Me emme ole ainoastaan sielu ja ruumis, vaan samoin kuin sielu on yhdistetty ruumiin kanssa, samoin on se yhdistetty myös hengen kanssa. Henki on sielun välin sisään- ja ylöspäin niin kuin ruumis ulos- (ja alas) päin. Mutta tämä henki on ruumismaailman, aistillisuuden valtaaman sielun vallan sortamana sen sijaan että se voisi korottaa sielun yli aistillisuuden ja korottaa itsensä. Näin ei se pääse mihinkään itsenäisyyteen; mutta hengenkykynä on se vielä sielussa, muodon puolesta järkenä, olennon puolesta omanatuntona. Mutta se on nyt toinen toiseensa sekottuneena. Ymmärryksensäkin on kiintynyt aistilliseen, ulkonaiseen ja on näin sieluun kietoutunut. Siis on ensisti erotus tarpeen. Sisällisen ihmisen ja ulkonaisen ihmisen täytyy toisistaan eritä. Sen toimeenpanee sana. Siinä ihminen tulee kahtia jaetuksi. Hänessä kilvoittelee ylöspäin jotakin irti. Silloin tulee veto ylhäältä: 'Minä vedän heidät, kun olen korotettu, puoleeni.' Vetovoima, se on Henki Jumalasta, Jeesuksesta. Näin syntyy vähitellen kihlaus ylhäältä olevan Hengen ja tämän meissä olevan hengen välillä ja tässä hengensäännöksessä elähtyy uusi itsenäinen henki."
"Yhä vaan petytään ihmishengessä ja luonnossa olevan rikkaan elämän kautta ja tämä rikas elämä lentää liihottelee juuri ulkopuolella Jumalaa aistimaailmassa, aistipetoksessa, ja, niin rikkaana kuin se kehittyykin, murtuu se pirstaleiksi kuolemassa."
"Ihmisen 'pneumaan', henkeen, joka sielun mukana on alasalennut lihaan, täytyy uudestaan jumalallisen 'pneuman', hengen tulla, että se taas saa itsenäisen elämän vastoin tuota lihallistunutta sielua."
Nyt vasta on Jumalan tahdon todellinen täyttäminen ja Kristuksen seuraaminen mahdollista.
"Siinä on heillä edessään, miten kristillisiä he olisivat siveysjärjestöissään omine 'Kristus esikuvana' oppeineen. Oletko tutkinut, voitko asian suorittaa ja voivatko ne sen tehdä, joille sinä huudat: 'Kristuksen jälkiä! Hänen esikuvansa mukaan!' Kristuksen esikuvanaolo edellyttää ei ainoastaan hänen oleellista yhdenkaltaisuuttaan meidän kanssamme, vaan myös meidän oleellista yhdenkaltaisuuttamme hänen kanssaan, hänen Henkeään. Meidän täytyy juuri hengestä syntymisen kautta olla jääneet itsessämme siinneen hänen kaltaisensa hengen!"
"Sen tähden täytyy rukoilla ja täytyy etsiä Kristuksen sanassa. Tämän sanan mukaan täytyy kulkea kuten hänen oppilaansa tekivät ja niin tulee aika, jolloin henki annetaan. Sen määrää armo eikä meidän voimamme. Mutta sitten tulee myöskin vaatimuksena: niin tulee teidän olla!"
"Jumalan tie on jotakin toista kuin ihmisten tie. Edellisellä kulkee aina hiljaa ja kuitenkin oikeaan aikaan ja sitten nopeasti niin kuin luonnossakin. Luontokin uinuu ja uinuu koko pitkän talven ajan. 'Miksi niin kauan? Eihän siitä tulekaan mitään.' Mutta nyt juuri tulee oikea hetki. Valonsäde välkkyy. Jumalan henkituuli puhaltaa. Nyt joutuu. Tehkää ennen mitä tahdotte! Sitä varten on kumminkin toimia, joita voidaan talvella tehdä. Puidaan mitä on ja valmistellaan. Ei että olisi pakko sinne tänne juoksennella. Pysy taloustoimissasi, pidä huolta työmiehistä, jotka sinulle ovat uskotut, mutta ennen kaikkia itsestäsi, ota itsestäsi vaari!"
Tässä jyrkässä erotuksessa, mikä on yhtäältä jokaisessa ihmisessä olevan syntyperäisen Jumalanhengen jäännöksen, joka kumminkaan ei enää jaksa korottaa ihmistä lihan asteen yläpuolelle, ja toisaalta uuden, ylhäältä tulevan Pyhän hengen välillä, on avain ymmärtämään kaikin puolin Beckin ominaista asemaa uskovan teologiian ja kirkon keskivälillä. Asia käy vielä selvemmäksi tarkastettaessa, mitkä Beck niin usein erottaa: psyykillistä, sielullista, luonnollista ihmistä ja pneuma-ihmistä, henki-ihmistä.
Verrattaessa aitolihalliseen ihmiseen (lihalliseen ihmiseen ahtaammassa mielessä), jolla ei ole halua sanalla sanoen mihinkään muuhun kuin aistillisiin himoihin, on sielullinen ihminen parempi. Sielullinen ihminen pitää koko ihmisemolemusta, erittäinkin henkeä armossa. Hän iloitsee kauneuden nautinnosta ja esiintymisestä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa, ruumiillisen ja henkisen voiman ja hyveen harjotuksista, henkisten aarteiden kokoamisesta, luonnon, ihmismaailman ja historian syvyyksiin syventymisestä. Hän etsii Jumalaa ja antaa itseään viedä Jumalan luo. Tuttavuus kristillisyyden kanssa saattaa hänet järjellä ja tunteella tajuamaan jotakin kristillisyyden salaisuuksista, kuten jumaluuden kolmiyhteydestä, Kristuksen rakkaudesta, kaikesta Jumalan ilmestyksestä ja lainaamaan myös siitä joitakin ohjesääntöjä elämälleen. Sielullinen ihminen ei ole itse itselleen kylliksi, hänessä kehkiää halua ja intoa perheen, isänmaan, kirkon, niinpä kaunisten Jumalanpalvelusten, kristillisten juhlien samoin kuin hyväntekeväisyyden hyväksi.