Ruumiillisesti oli Beck papiksi päästessään vielä yhä sairaloinen ja lääkäri selitti, että vain säännöllinen jokapäiväinen elämä, jommoinen yksin omassa vakinaisessa paikassa, vaan ei apulaisena ollen, hänelle olisi mahdollista, voisi hänen terveyttänsä vahvistaa.

Siihen aikaan oli tavatonta, että vasta papiksi vihitty nimitettäisiin vakinaiseksi kirkkoherraksi.

Beckin pääsy tämmöiseen asemaan selviää siitä, että yhdeltä puolen halusi kirkollinen hallitus näin kunnollisen nuoren miehen pysyttää papinuralla ja toiselta puolen voi juuri häneltä, ilman edelläkäynyttä apulaispalvelusta, odottaa menestyksellistä vaikutusta sellaisessa asemassa.

Maaliskuun 5 päivänä 1827 nimitettiin Beck, sittenkuin monenlaiset esiintulevat epäilykset olivat voitetut, kirkkoherraksi Waldthannin pieneen maalaisseurakuntaan. Seurakunta, 435 henkeä pääkylässä ja 76 henkeä syrjäkylissä, Wyrttembergin koillisrajalla, oli sangen rappiotilassa, kun kirkkoherran paikka oli ollut kauan avonaisena eikä kukaan halunnut sinne hakea. Ulkonaisetkin olosuhteet jättivät monille toivomuksille sijaa. Mutta niin nyt kumminkin kävi, että vaikka ihmismieli olisi luullut apulaisena olon jonkun vanhemman virkaveljen luona ehkä oleman terveellisen, Jumala johdatti paikkaan, missä Beck yksinäisyydessään oli osotettu katsomaan vain Jumalaan ja hänen valtaansa. Hänen isällinen ystävänsä Köstlin kirjoitti tämän johdosta: "Tunnen vanhentumiseni, kun saan yhtä täkäläisen seminaarin kasvattia jo vakinaisena kirkkoherrana tervehtiä. Älköön pappisvirkaan varustautuminen, jonka tähänastisella ahkeroimisellanne olette saavuttaneet, millään, mitä masentavaa, henkeä kuolettavaa ja kylmentävää todellisuus voi tuottaa, Teiltä vähentykö, vaan vaikeuksien voittamisen ohessa lisääntyköön yhä. Yliopiston jätettyä tulette uuteen kouluun, joka, vaikka ei olekaan yliopisto, kumminkin voi olla hyvin opettava ja on samalla heikompaa laatua." Niinpä tulivatkin ne monenlaiset vaikeudet, jotka häntä hänen uudessa asemassaan kohtasivat, hyväksi kouluksi käytöllistä virkaa varten.

Monta vaikeutta voittamaan auttoi nuorta pappia oman perheen perustaminen ja yhdessä-elo samanmielisen ynnä sydämmellisimmällä rakkaudella häneen kiintyneen elämänkumppanin kanssa. Jo useampia vuosia sitten oli Beck kihloissa Luise Fischerin, erään virkamiesvainaan tyttären kanssa, joka äitineen asui Balingenissa. Ylioppilasaikanakin oli hänellä persoonallisesta ja kirjeellisestä seurustelusta rakastetun morsiamen kanssa paljon virvoitusta kovissa vaivoissa, joita sairaloisuus tuotti. Ja kohta virkanimityksen jälkeen vihittiin heidät pääsiäismaanantaina, huhtikuun 16 päivänä Balingenissa ja 8 päivää myöhemmin muutti nuori parikunta uuteen kotiinsa Waldthannissa.

Pappina olonsa alkuajoista sanoo Beck: "Noudattamaan välittömyyttä ja luonnollisuutta opin korkeassa tahi alhaisessa koulussa talonpoikien keskuudessa Waldthannissa, ei paljaan saarnaamisen, vaan siihen yhtyvän työskentelyn avulla vähässä, kouluhuoneissa, vainiolla ja tiellä, mutta kaikkea harjottaen viisaudella sekä määrän jälkeen eikä monitoimisuudessa."

Väestö Waldthannissa oli siihen aikaan köyhänpuoleista ja vain kyläntie yhdisti paikkakunnan tavalliseen maantiehen. Pappilana oli auttavasti rakennettu maalaistalo, neljä pientä huonetta, joista vain yksi oli siksi valoisa ja erillään, ettei navetan haju, lehmätkin kun olivat saman katon alla, siihen tunkeutunut. Ränstyneiden huoneiden korjaaminen oli alituisten ikävyyksien aiheena papin ja seurakunnan välillä.

Samoin oli palkankin laita. Se oli arvosteltu 471 guldeniksi, josta rahana suoritettiin noin 70 guldenia, muu luonnontuotteina. Osaksi köyhyydestä, osaksi vilpillisyydestä ja raakuudesta koettiin luonnontuotteiden maksussa vähentää tuota vähääkin palkkaa. Waldthannilaisia pidettiin yleensäkin sydänmaan röyhkeästi käyttäytyvänä, taikauskoisena ja kurittomana väkenä.

Kun Beck oli saanut valtakirjansa, merkitsi hän sen kuoreen Raamatunpaikat: 1 Kor. 4:1-2; 12:4-7; 2 Kor. 1: 14 ja 24; 3: 4-7; 4: 5-8; 5: 20. Ken sellaisella mielellä papiksi lähtee, hänen toiminnastaan voi jotakin toivoa ja onnitella seurakuntaa, joka sellaisen papin saa. Yleensä olikin nuoren papin vastaanottaminen ystävällistä. Pitäjän esimies ilmaisi kirjeessä ilonsa siitä, että seurakunta saa niin tosikristillisen ja uskonnollismielisen sielunhoitajan ja samaan suuntaan lausui kouluopettajakin. Mutta ei muunkaanlaatuisia arvosteluita puuttunut. Vaan jo tulosaarnassaan, jonka Beck piti tekstistä 1 Kor. 4: 1-5, osotti hän ei perustavansa suosiolle eikä pelkäävänsä epäsuosiota, vaan että hän tahtoi työskennellä Kristuksen palvelijana ja pitää Herran tuomion silmäinsä edessä. Ihmisarvosteluihin nähden selitti hän heti saarnansa alussa: "Moni suosiollinen arvostelu ei ole enemmän arvoinen eikä ansiollinen kuin epäsuosiollinen sellainen, koskapa liian usein kumpikin johtuvat ja kasvavat yhtä epäpuhtaasta maaperästä, nimittäin itsekkäisyydestä ja sydämmen erehdyksistä". Hän tunsi luonnollisen ihmisen juonet, mutta myös taivaallisen Isän uskollisuuden; siksi oli hänelle sydämmen tarve ilmaista seurakunnallekin, mikä hän oli. Ja kun Wyrttembergissä on vanha tapa, että pappi tulosaarnansa jälkeen seurakunnalle lukee lyhyen elämäkertansa, päätti hän sen seuraavin sanoin: "Jumala, joka aina tähän asti on minua auttanut sekä ilossa ja surussa on osottautunut uskolliseksi Jumalaksi, on kyllä eteenkin päin minua kuljettava armonsa edeltäsuunnittelemaa rataa. Mutta sitä en voi jättää vielä erittäin tunnustamatta, että kaikilla teillä, joita Hän käski minun vaeltaa samoin kuin niillä, joille minä omin päin tahdoin mennä, tuo ainian kokemuksen vahvistama viisaimman viisaus minulle on selvennyt, että yksi vain on tarpeellinen, että yksi vain vie päämäärään, niin paljon kuin hommaa maan päällä lieneekin, ja tuo ainoa tarpeellinen sisältyy sanoissa: 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Jumalan hyveaarretta, niin kaikki muukin teille annetaan.' Siihen auttakoon kaiken voiman ja kaikkien hyvien lahjojen Jumala kallista seurakuntaani ja minua. Amen."

Beck oli läpeensä käytännöllinen ja jo varhain tottunut ihmiselämää juuri maalaisoloissa mitä terävimmin vaarinottamaan; hän oli tarkka ihmistuntija, joka ymmärsi ulkonaisen kovan kuoren läpi havaita paremman ytimen samoin kuin taas onton ja tyhjän, mikä mukavan muodon takana piili. Siksi ei hän joutunutkaan hämilleen eikä neuvottomaksi olosuhteisiin nähden, joita hänen tuli vain lähemmin oppia tuntemaan. Maaperä oli kovaa, jota tuli viljellä tai, niin kuin hän lähtösaarnassaan itse lausui: "viljelemätön keto, jossa oli tarpeen heti alusta lujuutta ja terävää veitseä, että voi ensin katkoa pahimmat villikasvit ja niittää pois rikkaruohon, ennen kuin taivaallisten siementen kylvämistä ja viljelyä saattoi ajatella."