Täten saattoi hän syyskuussa v. 1829 perheineen muuttaa Mergentheimiin, joka sijaitsee kauniissa laaksossa ja leudommalla ilmanalallaan oli Beckin aina vielä heikolle terveydelle suotuisampi kuin korkealla sijaitseva ja koleailmainen Waldthann. Vastaanotto evankelisen seurakunnan puolelta oli ylen ystävällinen, niin myös virastojen puolelta, vaikka katolisten piirissä ei oltu tyytyväisiä, että koulun johtajaksi tuli evankelinen pappi. Voi helposti ymmärtää, ettei Beckin asema pienen evankelisen seurakunnan etunenässä enimmäkseen ankarasti katolisessa seutukunnassa ollut mikään helppo. Mutta vaikkapa monellaisia törmäyksiä ei puuttunutkaan, voitti Beck kumminkin pian lujalla ja kaiken lujuuden ohella taas kohteliaalla luonteellaan arvonantoa seurakunnassaan ja tunnustusta kaupungin muiden asukasten puolelta. Kuinka mielellään hän oli valmis palvelemaan jokaista, mitä uskontoa hän olikaan, sen saivat kaupungin asukkaat kokea, kun vuonna 1831 koleratauti levisi Saksassa ja kaikkialla ryhdyttiin sitä vastustamaan. Beck kirjoitti, ylilääkäri Bauerin kanssa neuvoteltuaan, Mergentheimin viikkolehteen sanomalehtikirjoituksen nimellä: "Yksinkertainen neuvo kolerataudissa, Mergentheimin paikallisen terveyslautakunnan toimesta." Siinä antoi hän neuvoja, miten oli meneteltävä sairastumisen välttämiseksi ja miten oli sairastuttua täytettävä velvollisuutensa itseä ja muita kohtaan. Beck, jolla oli selvä käsitys ruumiillisestakin elämästä ja joka ei koskaan jättänyt ruumiin ja sielun yhteyttä hengellisessä toiminnassaankaan silmällä pitämättä, osotti varsinkin siihen, miten aivan erityisesti tässä kauheassa taudissa säännöllinen ja sisäisesti koottu sieluelämä estää taudin turmiollisia vaikutuksia. Kun hänen neuvonsa soveltuvat muihinkin tapauksiin, niin olkoon niistä tässä mainittuina seuraavat: "Ken on epäpuhdas eikä voi himojansa hillitä, hän on jokaisen kulkutaudin edessä kuin kaupunki ilman muureja ja nimenomaan koleran edessä kypsä hedelmä, jonka se pian niittää. Ken tahtoo ryypyillä kulkutaudin aikana hankkia iloista mieltä, hän hankkii itselleen rangaistusta. — Vältä kylmän ja lämpimän pikaista vaihetusta; Jumalakin vie meidät keväimen ja syksyn läpi kesään ja talveen. Ahkeroi ennen kaikkea saada ja säilyttää mielen lepoa ja rauhaa; nämä voivat asua heikossakin ruumiissa, mutta ei rapistuneessa sielussa; ne eivät maksa penniäkään, vaan tulevat itsestään siihen, missä rukous ja kristillisyys ovat alituisia kodinystäviä; siinä saavuttaa rohkeus yhä enemmän kallioperustusta niinkuin Psalmit 91 ja 73 lausuvat. — Hätäilevä sairauden pakeneminen ei vie elämään, vaan sitä nopeammin peljätyn kulkutaudin kouriin; tässä toteentuu Raamatun sana: 'Joka henkensä tahtoo vapahtaa, hän hukuttaa sen', ja sananlasku: 'Tee oikein äläkä pelkää ketään', siis älä koleraakaan. Se on Jumalan lähetti, häntä se tottelee, ei sinun hätäilemistäsi ja suruasi. — Mene ja auta lähimmäistäsi, sanoo Jumala, joka hiuksemme lukee. Mutta ken kiiruhtaa kuten itsekäs leviitta veljensä tuskanvuoteen ohi, hän kulkee tuomarinsa käsiin, niin paljon kuin hän koleraa väistääkin."

Jo tämä lyhyt ote osottaa, miten Beck ymmärsi sellaistakin kysymystä yhtä käytöllisen raittiisti kuin sydämmellisesti ja omaantuntoon tunkevasti käsitellä, vieläpä niin, että sen täytyi ilman erotusta kaikkien, kristittyjen ja juutalaisten, evankelisten ja katolisten sydämmiin käydä ja kirjoittajan hyväntahtoinen mieliala tuli kaikille julki. Kirjoitus tuli myös eri vihkosena painatetuksi ja maan muihinkin osiin levitetyksi.

Ylilääkäri Bauer oli Beckin saarnojen kautta tullut persoonallisesti kääntyneeksi ja oli innokkaimpia seurakunnanjäseniä. Sydämmellinen suhde vallitsi näiden miesten välillä aina ja molemmat auttoivat toisiaan virka-asioissakin. Todistuksena siitä on mainittu kirjanenkin. Ja vaikka tässä seurakunnassa oli vain 200 evankelista ja nekin sangen kirjavaa väkeä mielipiteiltäänkin, niin saavutti Beck yleistä luottamusta ja läheisistä maalaisseurakunnistakin kävi kuulijoita niin että avara linnankirkko usein oli täpötäynnä. Eräs naapuriseurakuntia osotti hänelle kiitollisuuttaan saadusta siunauksesta hänen erotessaan niiltä seuduilta sillä, jotta antoi hänelle perheineen kunniaporvarin oikeudet.

Beckillä ei ollut alkuaikoinaan Mergentheimissä mitään virka-asuntoa, joka monessa suhteessa oli epämukavaa. Viimein onnistui hänen saada sellainen linnan vasemmassa siipirakennuksessa samalla kun oikeanpuoleisessa siipirakennuksessa asui Wyrttembergin herttua Paul. Tämä ympäri maailmaa matkustanut ylimys, joka juuri silloin kirjoitteli matkamuistelmiaan ja järjesteli matkoilta tuomiansa kokoelmia, muodosti seurueineen omituisen vastakohdan vasemman sivustan asukkaille. Sillä kun pappilassa vallitsi kristillisen elämän täysi vakavuus, oli oikeassa sivustassa selvä maailma ja maallinen meno vallalla. Lähtipä herttuaa ympäröivästä piiristä monta pahennustakin, jotka tunkeutuivat yksin Beckin seurakuntalaistenkin piiriin. Beck ei kammonut todistaa sellaista vastaan, kun siihen saarnatuolissa tilaisuutta sattui. Näin teki hän Loppiaispäivänä, jolloin oli puhetta itämaan viisasten esiintymisestä Heroodeksen hovissa, seuraavin sanoin: "On ilmeinen vääryys eli paha itsepetos, jos muutamat luulevat saavansa vaatia, että korkeasäätyisille tahi sivistyneille ja oppineille, että jollekin Heroodeksen herroille tahi jollekin pääkaupungille täytyisi tahi saisi toinen totuus tulla saarnatuksi, jokin miellyttävämpi, helpompi ja kauniimpi kuin rahvaan ihmisille. Jumalan edessä on paljaita syntisiä, paljaita yhden ja saman Aatamin lapsia, nimittäkööt itsensä miksi haluavat — nimi ei vaikuta mitään asiaan. Yhden niin kuin toisenkin, hoviherrain ja maanmiesten, kirjanoppineiden ja oppimattomien, sivistyneiden niin kuin sivistymättömien täytyy mainitun parannuksen ahtaan portin, nöyristymisen läpi kulkea, päästäkseen Jeesuksen Kristuksen taivaalliseen elämään. Mutta ken luulee, että Jumalan olisi pakko hänelle jotakin erityistä laittaa, jokin erityinen Kristus, jokin erityinen Raamattu, jokin erityinen saarnamies toimittaa, hän odottakoon, kunnes haudassa makaa ja matojen syötäväksi joutuu, niin kuin muutkin ihmislapset." —

Nämä sanat oli herttua, joka tällä kertaa itsekin oli kirkossa, omin korvin kuullut ja iltasella eräässä ravintolassa suuremman seuran kuullen hän purki niiden tähden harmiansa sekä lausui siten, ikään kuin Beck kiihottaisi kansaa ylempiä säätyjä vastaan. Kun Beck sai siitä tiedon, antoi hän heti ilmoittaa itsensä herttuan puheille ja kysyi, mitä hänen vaikutustaan vastaan herttualla oli sanomista. Kun herttua lausui, että papeilla oli parempaa tekemistä, kuin yllyttää muutenkin levotonta kansaa ylempiä säätyjä vastaan, vastasi Beck avomielisesti: "Teidän ylhäisyytenne, Jumalan sana on kaksiteräinen miekka, se lyö ei ainoastaan alhaalle, vaan myös ylhäälle." Siitä lähtien ei herttuaa enää nähty kirkossa, mutta työhuoneensa oven antoi hän joka Jumalanpalvelusajaksi avata, niin että saattoi muille näyttäytymättä siihen ottaa osaa. Näin ei ollut julkilausuttu sana ilman hedelmää.

Kun sitten myöhemmin Beck poismuuttaessaan kävi herttuan tuona hyvästillä, näki hän kyyneleitä korkean herran silmissä.

Vaikka Beckin koko persoonallisuus, hänen tunnontarkka viranhoitonsa ja tuntonsa kirkossa ja koulussa, siveellinen vakavuutensa ja hyväntahtoisuutensa tuottivat hänelle luottamusta ja arvonantoa ympärystönsä erilaisimmissa piireissä ja hän tässä katsannossa sai olla hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, oli hänestä kuitenkin selvää, että papinviran yhteys kouluviran kanssa ei pitkän päälle voinut käydä päinsä. Hänellä oli lahjojensa mukaisesti tarve tehdä tieteellistä työtä, tutustua kaikkiin uusimpiin teoksiin teologiian alalla ja itsenäisestikin työskennellä eteenpäin. Mutta siihen jäi hänelle kaksoisvirkansa ohella vain vähän aikaa ja hänen luonteelleen oli oikeaa kärsivällisyyden harjotusta, kun täytyi niin monta tuntia viikossa kielien alkeita oppilailleen terottaa. Virkansa mieluisin ja ihanin osa oli hänestä työskentely seurakunnassa ja ennen kaikkea saarnatuolilla. Vaikkakin Beckin saarnatapa myöhemmin vielä hiukan muuttui, niin kehittyi kuitenkin hänen runsaat saarnalahjansa jo Mergentheimissä täydellisesti. Beck on saarnamiehenä aivan omintakeinen ja uudempana aikana ainoa laadultaan; ja vaikka hän muutoin saikin kokea monenlaista vastustusta ja ahdistelua, niin ei kuitenkaan saarnatoimen alalla yksikään ymmärtävä voi hänen suurta merkitystänsä vähentää.

Beckin koko jumaluusoppi perustui totuuteen, että omassatunnossa on Jumalan sanalle ja Jumalan valtakunnalle tie ihmisen sydämmeen avoinna tahi voi vielä tulla avatuksi. Niinpä oli saarnatuolissakin hänen pyrintönsä saada kuulijat ennen kaikkea julistetun sanan kautta omastatunnosta kiinni. Aina uudestaan palautuu hän siihen: kaikki mikä ei todista itseään omassatunnossa totuutena eikä perustu sellaiseen omantunnontodistukseen, sillä ei ole mitään merkitystä sisälliselle elämälle, autuuden tielle.

Ja millainen mestari hän onkaan kaikensuuntaisissa ja elämän eri aloilla olevissa ihmisissä herättämään omantunnon usein kauan tauonneita liikutuksia ja sydämmen salaisimpiin sopukoita jumalallisen totuuden valolla valaisemaan. Hänen puheensa on läpitunkevaa ja kumminkin samalla niin raitista ja miehekästä, kaukana kaikesta imelästä ja tunteellisesta, niin suoraa ja samalla ylevää, paikoin niin voimakasta ja kaunista, että sellaista tapaa vain parhaimpain kirjailijain ja runoilijain lausetavoissa. Beckin ajatus- ja puhetapa on niin kokonaan muodostunut Raamatun tapaiseksi, että hän siinäkin, missä ei käytä varsinaisesti raamatullisia puhetapoja, puhuu tuota arvokasta ja sisällysrikasta kieltä, jommoista tunnemme ainoastaan Luteruksen ja hänen kaltaistensa henkien kyenneen käyttämään. Niin kuin Hofacker on ajalleen ollut parannussaarnaaja, joka osottamalla Jeesuksen lunastustyöhön ja ristin kuolemaan ajoi kuulijansa kääntymykseen ja tahtoi asettaa heidät täten ikään kuin Kristuksen ristin juureen, niin on Beck tietoinen siitä, että hänen on vietävä kuulijat askel vielä eteenpäin, nimittäin pyhyyden sisälle ja sen käytölliseen toteuttamiseen, mitä Jeesuksessa Kristuksessa on meille uutena elämänä tarjottu.

Myöhempinä vuosina ahdistettiin häntä eräällä taholta kiivaasti juuri siitä, ettei hän dogmaatisesti, vielä vähemmin tunnustuskirjain mukaisesti saarnannut. Mutta hän ei voinut sitä tehtäväkseen tuntea, kun huomasi, että rehellisen innon ohella useimmat saarnaajat kuitenkin siinä erehtyivät, että he, samalla kun panivat suurta painoa puhtaalle opille, unohtivat johtaa ja kehottaa kristityitä vaellukseen uskossa, Kristuksen ja hänen apostoliensa jäljessä seuraamiseen. Hän oli kokenut, miten niin useissa piireissä, opettamalla yksipuoleisesti armoa ja luottamusta Kristuksen ansioon, sydämmiin oli istutettu suruttomuus, jota vastaan apostolit kirjeissään kaikella vakavuudella taistelivat.