"Kaupungissahan tuo Miina tarvitsisi olla", sanoi mummo.
"Kuinka niin? Mitä hänellä kaupungissa tehtäisiin?" kysyi haudankaivaja.
"Kaupungissa tarvitaan sellaisia tyttöjä, jotka töissään joutuu", tuumiskeli mummo.
"Kyllä niitä tarvitaan maallakin", sanoi ukko, sytyttäen piippunsa.
"Maalla tarvitaan työtä yhtähyvin kuin kaupungissakin."
Kahvit juotiin ja lämmin liemi lisäsi ennestäänkin suurta lämpöä. Kiitellen haudankaivajan ja hänen näppärän tyttärensä vieraanvaraisuutta, sanoi mummo hyvästi; Elsa seurasi mummon esimerkkiä, alkaen lähteä.
"Niin aina, vierailla on matka edessä ja niin muodoin kiiru; en minäkään tahdo siis viivyttää. Hyvästi sitten! Kyllä minä pidän haudasta asianomaista huolta, kuten puhuttu on."
Elsa ja mummo olivat taas maantiellä ja menossa Helsinkiin.
Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, silloin tällöin jälelleen vilaisten, tuli muutamia hevosmiehiä kuormineen heidän jälessään. Kuormien ajajat tekivät hyvänpäivän sivumennessään ja käänsivät katseensa jälelleen. Heitä oli kolme miestä ja yhtämonta hevosta.
"Sillä mummolla on kaunis ja ryhdikäs tytär", sanoi viimeinen eli jälimmäisen hevosen ajaja.
"Kuules, Elsa, nyt he luulevat sinua minun tyttärekseni."