"Kas muoria kun on ylpeä! Tule sinä tyttö, jätä äitisi siihen!"
"Mene nyt vaan", sanoi Elsa.
Hevosmiehet nousivat kärryihin ja alkoivat laulellen ja vihellellen ajaa eteenpäin.
"Siinä on aukeata tuossa", sanoi Elsa, katsellen ympärilleen, kun olivat joutuneet kulussaan aukealle paikalle, missä oli suuri avara kenttä ja peltoa.
"Se on se Helsingin Malmi", sanoi mummo.
"Tämäkö se Malmi on? Ajattelin jo mennessä kysyä", sanoi Elsa, joka puolelle tähystellen.
"Mikähän siinä on, kun ihminen katselee jotakin kaunista, niinkuin suuria taloja, peltoja ja kenttiäkin, niin väkisinkin tahtoo tulla mieleen, ollako nuot minun. Se ei luullakseni ole aivan oikein ja on tavallaan toisen omaisuuden himoitsemista", arveli mummo.
"No, joko te ennätitte omistuspuuhiin? En minä vielä niin pitkälle kerinnyt. Minä vaan ajattelin eiköhän noilla ihmisillä ole talvella hyvin kylmä, kun ovat alttiina kaikille tuulille, ja mitä he polttavat huoneita lämmittääksensä? Ei, minä en rakasta semmoista autiota maan kylää; se näyttää alastomuudellansa, metsättömyydellänsä hyvin köyhältä."
"Sinulla on siinä puheessa paljon oikeata; kyllä autio aukea köyhältä suomalaisen silmiin pistää."
Jonkun aikaa kulettua alkoi mummoa väsyttämään, ja katuvaksi alkoi käydä, kun oli hyljännyt miesten tarjouksen nousta jalkojaan lepuuttamaan kuorman päällä. Elsakin alkoi väsyä ja tuon tuostakin istahtivat he tien vierelle levähtämään. Kun pääsivät Viikin eli Latokartanon kohdalle, alkoi idästä päin kohota musta pilvi, joka ennusti ankaraa ukkosen sadetta. Harvaan salamoi kirkkailla leimauksilla ja kuului kaukaista jyrinää. Matkalaisille tuli kiire ja alkoivat he ponnistaa voimiansa, että mahdollisesti ennättäisivät Vanhaankaupunkiin myllyn suojaan. Erinomaisen liukkaasti alkoivat he astua tuulen tupruttaessa tomua silmiin, vaan ei auttanut. Pian olikin heillä Vanhakaupunki, ja ennättivät he muutaman mökin porstuaan juuri, kuin parhaallaan alkoi vettä ja rakeita pudota.