Kiireissään ei mummo ennättänyt valita tuttavaa taloa, vaan kun hän oli jonkun aikaa porstuassa seisonut, tuli talon emäntä huoneesta ja tunsi mummon, käskien heitä kohta sisälle sadetta pitämään. Kohta olivatkin he valmiit seuraamaan käskyä ja noudattamaan kutsumusta, astuen huoneesen. Huone ei ollut aivan pieni, mutta muutoin hyvin matala, jossa asukkaina ynnä emäntää oli kolme ruotsinkielin riitelevää pientä poikaa. Vaikeata oli käsittää riidan syytä, vaan ei se tauonnut vieraiden läsnäolostakaan; olipa muutamien tukkakin vaarassa. Äitikin koetti jo hiilisauvoineen välissä häärätä, mutta erinomaisen huonolla menestyksellä. Eikä emäntä noilta rähiseviltä pojilta saanut rauhaa vierailta kuulumisia kysellä; ennen oli myrskykin ohi ja sade laannut.
Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä ja menivät ulos. Emäntä pyyteli anteeksi poikiensa rähinän edestä. Vieraat katsahtivat akkunasta ulos ja näkivät, että ulkona jo pouta vallitsi. Lahdella kävi vielä jommoisetkin laineet ja koski pauhasi entistänsä kovemmin.
"Uskokaa pois vieraat, siitä tulee kaunis tyyni ilta, joka on myrskyn jälkeen tavallista. Te voisitte helposti päästä venheellä kaupunkiin, eikä se suuria maksa. Naapurissa tuossa on useampia venheitä ja siinä on kylliksi soutajia. Tahdotteko muutoin, niin —?"
"Kuin tahdot, Elsa?" kysyi mummo.
"Kyllä se helpommin käy, mennään koettamaan."
Silloin he läksivät. Emäntä kävi edellä ja vieraat perässä; mentiin niin tien yli torppaan. Täällä oli väki parhaallaan iltaruoalla: isäntä, emäntä ja kaksi täysikasvuista poikaa. Tuo oppaana oleva naapurin emäntä kysyi:
"Ettekö lähtisi soutamaan näitä vieraita kaupunkiin"?
"Minkätähden ei", vastasi kohta toinen nuorista miehistä.
Vieraat saivat luvan istua penkille.
Pian lopetti nuori mies syöntinsä, pisti lakin päähänsä ja puki itsensä harmaasen sarkanuttuun.