"Tulkaa mukaan!" hän sanoi.
Elsa ja mummo läksivät pojan perässä rantaan astumaan.
Rannassa oli verkkojen säilytyshuone. Nuori mies katseli merta, katseli tuuliviiristä tuulen suuntaa. Hän huomasi ilokseen voivansa purjeissa laskea hyvää laitatuulta Helsingin Pohjois-satamaan. Hän otti vajasta purjeen ja laittoi venheen reilaan. Vieraat käski hän istua venheesen. Niin lähdettiin. Nuori mies piti itse perää sekä hoiti purjetta. Vielä kävi maininki myrskystä, ja poika istui vakavana venheen perässä. Tuuli vinkui ja venhe kulki tavatonta vauhtia. Pian jätti hän Vantaan vaahtoavat laineet, sivuutti Annebergin ja Sumtähden rannat ja laski sievästi Söörnääsin sivuitse. Vielä yksi ojelmus ja silloin oltaisiin Pohjois-satamassa. Mutta, niin kun tuo riitelevien poikien äiti oli ennustanut, tyyntyi ja lakkasi tuulemasta. Ilta-aurinko paistoi suloisesti, kultaloistoon pukien lahdet, niemet ja rannat, ja monenkarvaisissa väreissä kimalteli kaikki akkunat Kruununhaassa. Nuori mies ei puhunut eikä pakissut, käänteli vaan purjettaan ja matka kului varmasti, mutta verkalleen. Lahdella kulki edestakaisin venheitä; enimmät venheet liikkuivat soutamalla, josko muutamat koettivat purjeillakin matkaansa jouduttaa. Vihdoin laski matkalaistemmekin venhe Pohjois-sataman rantaan.
Mummo kehoitti venheen hoitajaa tulemaan asuntoonsa, juomaan kuppi kuumaa teetä.
Mies suostui pyyntöön, sitoi venheensä kiinni, ja alkoi astua mummon ja Elsan perässä. Niin noustiin ylös tuota jyrkkää pihamaata ja pian oltiin tuossa pesotuvan takana olevassa mummon peräkamarissa. Vieras sai istua tuolille pöydän päässä ja Elsa meni panemaan vettä tulelle.
"Se olikin oikein hyvä ja hauska kyyti, joka meidän osaksemme tuli!" sanoi mummo.
"Helpottaa se hiukan kävelyn vaivaa, kun pääsee vettä myöten", vastasi mies, samalla katsahtaen akkunasta ulos. "Kaunispa teillä on näköala; kaunista meilläkin on", arveli hän lisäksi.
"Kaunishan tässä on näköala, vaan erinomaisen kaunis on teilläkin, se täytyy sanoa, kun asutte aivan kosken äärellä. Eikö se sentään ikäväksi pistä, kun aina koski korvissa kohisee?"
"Kun siihen on lapsuudesta tottunut, niin ei siitä mitään lukua pidä; toisinaan ei muista, ei edes kuulekaan."
"Kyllä ihminen kaikkiin tottuu!" tuumi mummo.