"Kuules Elsa, minun sydämeni on vallan sula sinua kohtaan. Anna anteeksi, minä loukkasin sinua ilman syytä."
"Mielelläni ja erinomaisella ilolla annan minä anteeksi, eikä se loukkaus sinun puoleltasi minua kohtaan suuri ole. Itse asiassa olen itse enemmän loukannut sinua. Jos en olisi ollut niin lapsellisen rehellinen, että sinulle rupesin ilkkumaan kuka sinun paikkasi perijäksi tulee, niin sinun äkäsi ei olisi mitenkään voinut kääntyä minua kohtaan. Mutta niin ollen, otaksuit sinä minulla olevan joitakin vehkeitä itseäsi vastaan. Sitä ei minulla kumminkaan ole. Kyllä sen itse huomaat, että vika alkuaan on sinun. Koska minäkin tähän asiaan sekaantumisella ja puolittain onneasi kadehtimalla olen loukannut tuntoani, niin pyydän kaikessa nöyryydessä anteeksi."
"Mielelläni annan sinulle anteeksi", sanoi iloissaan Katri.
"Kiitos sinulle, ja Jumalalle kiitos ja kunnia! Omatunto puhdistuu, kun riidat ja vääryydet sovitaan. Mutta vielä on yksi asia, jota sinä älä laimin millään muotoa lyö. Sinun pitää tunnustaman rouvalle, että valehtelit."
"Kyllä senkin voin tehdä, vaikken siihen olisi juuri halukas.
Kumminkaan en rouvaa pelkää, ja siis kohta tunnustan."
Samassa astuikin rouva kyökkiin.
Katrin kasvoille lensi puna, kun Elsa jäi odottavaan asemaan täyttääkö
Katri lupauksensa.
"Kuulkaas rouva, minä valehtelin, että minulla on paikka. Siinä häpeällisessä tarkoituksessa sen tein, että rouva rupeaisi minua luusimaan ja palkkaa ylentämään. Onko rouva niin hyvä ja antaa sen anteeksi minulle?"
Rouva tuli vahan hämilleen.
"Mitä se nyt on? Enhän ikinäni ole moista kuullut. Anteeksi pyytäminen on meidän kaupungissa jotain outoa ja uutta. Kyllä minun puolestani saa anteeksi olla. Vaatiiko kristin-usko noin tarkkaa aina vähäpätöisiin anti?"