Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.
"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä. Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!"
Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa, pistäen avaimen taskuunsa.
Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti, kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.
Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat. Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja valoisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean loistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä kupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona hääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli keski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa, kantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi maalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry perunavadista.
"Elsakin on täällä!" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.
"Tulinhan minä."
"Istu!"
Sanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle kertomaan Elsan löytymisen.
Viereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja aikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.