"Tuohon näköön oli ennen minun nuorempani, eli Jooseppi poikani, hänellä oli vilkas pää. Minä rakastin häntä … enemmän kuin vanhempaa, joka oli paksupäinen jörö. Mies hänestäkin tuli, vaan ei ole Jooseppini vertainen. Kyllähän jörömäisyys merellä hyvä on, vaan ei ole paha jos hituisen ennenkin huomaa kuin aivan viime katiskassa. Kyllähän minä tuon pojan mielellänikin otan, jos hän viitsii minun oppiini tulla, mutta siinä täytyy väliin ottaa lujasti kiinni, ei se olekaan suutarin työtä, kun minä teen."
Kun ei siinä ollut sitten mitään erinomaista toimimista, eikä ukkokaan mielestään ollut herrasväen selsiä, alkoi hän tehdä poislähtöä. Samaa ajattelivat toisetkin vieraat, että lähtö se paras on. Mummo lukitsi ovensa ja sitten lähdettiin seutua katselemaan. Maisteri oli joskus ennenkin kävellyt noilla omituisen kirjavilla kallioilla, sen vuoksi hän nytkin mielellään meni vuoren astuntaan. Omituista kyllä, oli hän ennen paljon huolimattomammasti niitä paikkoja astuskellut, kun nyt jolloin hän sai näyttää vaimollensa ja lapsillensa niitä monilukuisia juovia noissa ikivanhoissa kallioissa. Vaikka olikin syysilma, tultiin pian huomaamaan ukon kehumiset oikeiksi tään vuori-ilman terveellisyydestä, sillä saattoipa noilla kallioilla huoletta täysillä keuhkoilla hengittää, eikä kalan haju, vaikka kulkiessaan tulivatkin aivan ukon verkkohuoneen lähelle, vähintäkään pahaa oloa vaikuttanut eikä mieltä käännellyt. Ukko näytteli vieraillensa kaikki varastonsa, aittansa, verkkonsa ja venheensä, joihin kaikkiin pieni Matti sydämensä pohjasta ihastui. Eikä toisetkaan voineet ukon mukaviin laitoksiin mielistymättä olla. Kun ukon tavaroita oli kyllin katseltu, nousivat kaikin, yksin vanha kalastajakin, korkeimmalle kalliolle, josta sopi katsella sekä merta että kaupunkia ja sille kuuluvia sieviä saaria. Kun seutuakin oli kyllin katseltu, löi vanhus jalkaansa kallioon ja sanoi:
"Eikös ole lujaa perustusta tässä, lisätä tännepäin kaupunkia?"
"On kylläkin!" vastasi siihen maisteri.
Sitten tultiin kalastajan talon kohdalle. Kalastaja-vanhus pysähtyi surumielisesti pitkään katsomaan vanhaa ränstynyttä tölliänsä, ja lausui kallella päin:
"Jos en olisi niin onnettoman vanha ja köyhä ruoja, niin tottapa vetäisin vielä tuohon uhkaman talon."
"Se ei olisi hullumpi ajatus!" sanoi maisteri.
"Minä pyydän anteeksi, etten voi herraa käskeä sisälle, sillä miehisen hengen siistinpito on niin sattuman nojassa. Kulloin muistan niin siistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!" sanoi ukko.
Mummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen astumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan menijöiden jälkeen.