Etkö kiellä enään minua?
Kun maisterin herrasväki kotiin pääsivät, oli päivällinen jo valmiina ja he istuivat kohta pöytään. Elsa toimiskeli Katrin apuna kyökissä, vaikka kätensä olivatkin hyvin väsyneet, kun oli saanut kantaa maisterin poikaa joltisenkin pitkän matkaa. Katri ilmoitti Elsalle, että se oli viimeinen päivällinen, minkä hän oli siinä perheessä, ehkenpä koko Helsingissä laittava, sillä hän aikoi ani varahin huomeisaamuna matkustaa Turkuun, koska oli heidän poissa ollessaan siellä eräs tyttö käynyt, joka myöskin piti samaa matkaa, vaikka ei hän aivan Turkuun asti.
"Ei olisi uskonut mummoa, minkälaisen sievän talon tuo vielä vanhoilla päivillään itselleen vänttäsi. Ihan vinttaamatta se siinä asuu ikänsä lopun juuri kuin taivaan heijassa", tuumiskeli maisteri päivällispöydässään.
"Kyllä olisi meilläkin koko hyvä olemassa oma talo, mutta kuka antaa köyhälle talon?" sanoi rouva.
"Niin, älä sinäkään aina korvissani soita tuota köyhyyttä; hyvin sen, hyvä ihminen, sanomattasikin tiedän. Jos onni on, niin paljonkin saadaan, vaan paapatuksella ja ruikutuksella ei saada mitään", sanoi maisteri.
Rouva painoi päänsä alaspäin ja söi kiivaasti.
Maisteri söi sen hitaammasti ja viimein lakkasi tykkänään.
"Maalla torpparina olla on paljon parempi, kuin lukumiehenä Helsingissä. Mikä ihme ja kumma vienee miehen päästä mielen kun pitää lukea ja kouluuttaa itseään, eikö siinä väellään voisi kyntää ja maata kuokkia? Antaisi rikoten lukea, joilla siihen on aikaa ja tilaisuutta", puheli maisteri.
Rouva tiesi hyvin, ett'ei sovi senlaisessa tilaisuudessa puhetta jatkaa, ennenkuin miehensä ennättää saada ajatuksen käänteen. Rouva siis kaikessa hiljaisuudessa söi, ja vähän päästä alkoi maisterikin syödä.
"Hyvän ruokahalun se vuori-ilma tekikin, se rapakon rämpiminen", sanoi rouva ruoalta päästyään.