"Luulen voivani häntä palvella."
"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan, kyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa."
Rouva näytti hyvin miettiväiseltä.
"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa, vaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi vaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä kovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan sekapäiseksi. Monen on käynyt niin."
"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?" kysyi Elsa, hymysuin katsellen rouvaa.
Rouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:
"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin teki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; — Hän teki sen kuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi myöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu, että ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin saamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi ja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet tarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et milloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita muuttamassa."
Elsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja kyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:
"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!"
"Kyllä!" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi sormellansa Elsaa rahille istumaan.