Elsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja piimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa silmiin, viimein aloitti hän puheen:
"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi palveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se sitten on maailman hauskinta elämää."
"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli", sanoi Sanna.
"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa käypi?"
"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on", sanoi Sanna.
"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä luetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole enään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus."
Elsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään.
Syötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.
Niinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen alaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen sisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki sievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi eroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet silmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että oli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja vaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet ijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen pienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että hänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais kuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten seurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi nyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin tuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.
"Johan Elsa on kotosalla", sanoi eukko.
"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen."