"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää järkeänsä?" puhuskeli isäntä kohtelijaana.
"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet kymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan talouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta vaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko suuria pyydetty?" rähisi puhuteltu.
"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte itsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille vaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia, joita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi."
"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä suuttuu." Hiukan mietittyään hän lisäsi: "te lupasitte ajaa minun pois paikalla talostanne äsken."
"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen ansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että, kumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa", vastasi talon herra tukkukauppias ja poistui.
Taloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa. Siinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa, josta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista, eikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.
Kun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes tullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen tehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan missään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna päivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.
Isäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli kadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä. Mutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei seuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.
Niinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle, Tammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan läksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä seurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin viehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo valkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta siistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli varallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella somassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi ihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine viljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua levittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi myllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen, äsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.
Kuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja lapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira aika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin talon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä kanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella kohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta sievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa. Vastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta hän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä hän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein pienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin katsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin maltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei hän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa rauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: "Siinäpä on kaupungin tyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina."